KAIKKI KUORITTU

Elämässä joutuu luopumaan monesta, ja se ei sinällään ole ongelma. Mutta jos joutuu luopumaan ihmiselle perustavanlaatuisista elämän perusedellytyksistä, alkaa kaivata kuolemaa enemmän kuin elämää. Kaikki mitä sinulla on, pyritään tuhoamaan ympäristön taholta. Kirjailija Minna Marsh kirjoitti hyvin rakkauden olemuksesta viimeisessä Lääkäri-lehdessä. Kun rakkaus on ihmisessä itsessään, se luo positiivisen elämästä nauttimisen voiman ja ilon kokemuksen, näin tulkitsin. Juuri tuo on kantanut minua yli karikoiden, ja sen kyvyn, itsensä rakastamisen, olen saanut lapsuuden kodissa vahvimmin äidin kautta, mutta myös isäni ja sisarten. Kaikki nämä tulivat erimuotoisina ja rikastuttavina.

Vanhemmiten on taipumusta tehdä tiliä elämästään. Se on yhä syventävää ja merkityksellistä kokemusta, jossa arvot ovat selkiytyneet, minuus eheytynyt ja eriytynyt eri osistaan näkyväksi. Rakkaus on jäsentynyt voimallisesti erilaisuuksien kentäksi, jossa rakastamisen kyky ei aina ole läsnä, sillä itseään rakastaminen voi olla myös kapea-alaista, jolloin omat odotukset toisiin voivat olla vankilamaisia kuoria, mitkä estävät avointa kunnioittamista, empatiaa ja hyväksyntää. Minuus saattaa olla kuin kuivahko erämaa, jossa purot solisevat niukasti rehevöittämättä maata.

Kun viimeisimpiä luopumisiani oli rakkaus, se särki sydäntäni kovalla kädellä. Näin, että ihminen saattoi rakastaa aikuista ihmistä, mutta vihata lapsiaan. Sitä en kestänyt. Aikuisuudesta oli tullut hänelle vankila, jossa vain järki kukoisti, etuaivolohkolla eläminen, eikä sisäinen lapsi, luova ihmisyys päässyt esiin, elämästä oli tullut rutiinia ja toistoa.

Varhaisessa lapsuudessani ruokaa ei ollut, ja terveys sai huonot lähtökohdat, moni sairaus on jälkiä siitä. Liian usein palelin pakkasella liian vähäisten vaatteiden vuoksi. Köyhyys kouri kovin ottein kovan työn ja materiaalisen osattomuuden kautta. Keho kärsi aliravitsemuksesta, olimme kuin Biafran lapset suureksi paisuneine vatsoineen. Koulua ei voinut käydä omien ihanteiden mukaan, kun sitä ei ollut. Ensirakkaus riistettiin jo pienen alun jälkeen, ulkopuolisten tuntemattomien tunkeutuessa väkivalloin elämääni.

Työ ja koulutus olivat aikuiselämääni, lapsuuden puutteiden paikkaamista ja korjaamista, mutta suurta iloa. Työssä häpäisy oli suurin suruni, valheet, joita langetettiin päälleni, kun puutuin rikoksiin. Ihmisarvoni vietiin, jätin sen taakseni, se ei ollut sen arvoista, että olisin siksi menettänyt mielenterveyden. Työssä menetin puheoikeuden, ilmaisuvapauden ja ihmisyyteni. Vuorovaikutus, mikä oli suurinta iloa lapsuudessani, se evättiin. Minussa oli tahra, se väkivallasta syntynyt vapina kehossani, särkynyt särinä puheessa, se ei kelvannut kauniiden ja virheettömien maailmaan.

Voisin sanoa Minnan tavoin, että vain rakkaus on se voima, mikä saa elämän ilon pysymään. Kaiken muun voi yhteiskunta viedä kehoa myöten. Tässä kohtaa muistan aina Jeesuksen sanat, ”Tässä on minun ruumiini, ottakaa ja syökää se minun muistokseni”.

Raija