Olen paljon
pohtinut syyllisyysproblematiikkaa, kuinka se on yksilöllistä ja kuinka se on
rakenteellista yhteisöön kiinnittynyttä tapaa, jossa roolit asettavat normeja,
jotka taas synnyttävät syyllisyyden kehiä, kuten roolit; esikoinen, poika,
puhuja, äiti, syntipukki, osaaja, kouluttautunut jne. Tällöin valta sinetöityy
annettuna ja otettuna.
Näyttää siltä,
että yksilöt vapautuvat syyllisyydestään saadessaan sen toisen kontolle.
Joskus
opiskeluaikoina joku luennoitsija sanoi, (huippuasiantuntija mielen osalta) että
ihminen siirtää omat omantunnon tuskat toisen kannettavaksi. Mutta jotensakin ymmärrän,
että omatunto voi syntyä tehdystä teosta ja/tai yliminästä, mikä ohjailee
oikeata ja väärää. Juuri tuosta erosta redusoin eron itse tehdyn häpeän ja
toisen ihmisen tekemänä syyllistämisestä synnyttämää häpeän vaikutusta. Jos ei
ole tehnyt tekoa ja syytetään, häpeä kiertyy tuhoamaan mieltä, mutta tehdyssä
omatunto kolkuttaa, ja puhuttelee, jolloin mielen vaikutus voi olla esim.
nolostuminen.
Tekemättömässä
teossa, missä ajatus ei ole läsnä, tunteita ei synny, ei myöskään yliminä ole
läsnä, eikä ihanteet joita pitää oikeana, itse katoaa. Tuntuu varmasti oudolta,
miksi erottelen nämä asiat. Minun kokemuksessani on vain yksinkertaisesti
tietoisuus siitä, kuinka toimii pakotettu minä ja kuinka toimii vapaa minä,
itse tahdottuna ja haluavana. Kun ei ole itse tavoittelemassa eikä haluamassa,
itse ei ole paikalla, ja kokemuksessa syntyy vain solujakautumista.
Perheessä voi
olla syntipukki, joka joutuu toisen jäsenen vahvan yliminän ihanteen vuoksi
kärsimään syytöksiä. Pahimmassa tapauksessa toisen perheen ystävä joutuu
sijaiskärsijäksi perhedynamiikan jäljistä. Ikään kuin tiedostamattomat
syytökset siirtyvät toisaalle, joita ei osata ratkoa ydinperheessä.
Itse
tehdyissä teoissa ja ajatuksissa oma ihanne on vahva tekijä, ja sitä vastaan
taistelu on vahingoittavaa. Ahdistuin päiväkodissa lasten huonosta kohtelusta,
koska väkivallattomuudesta oli tullut ihanteeni. Moni ei huomaa omaa
väkivaltaansa, ja niihin koskeminen nostaa hirmumyrskyn.
Jokseenkin
omista kokemuksista johtuen tuntuu siltä, että ulkoa tullut syytös romahduttaa
mielen, itse tehdyssä toiminnassa, joka on tavoiteltua voi paremmin käsitellä asiaa
itsessä, mutta syyttömänä syytettynä ei mahda mitään. Vastoin ihanteitaan
toimiminen on raskasta, ja tuloksena voi syntyä mielen torjuntaa. Omia arvoja
vastaan ei voi taistella. Tällöin syyttömänä syytetty on riippuvainen toisten
vallasta, taloudesta, asemasta, osallisuuden oikeudesta, itseilmaisusta, sillä
niiden ehdot asettaa vallassa oleva. Tällöin menettää perusoikeutensa ihmisyyteen.
Liikaa
syyllistynyt ottaa uhrin, jonka hän sitten häpäisee. Onko se sitten
luonteenpiirre, vai opittu tapa, on vaikea sanoa. Moni tapa voi olla myötäilevä
omiin kehon toimintaedellytyksiin. Antti Eskola on sanonut, että ihmisen luonne
on koettua elämää. Ehkä häpäiseminen on nolostuttamisen vahvempi muoto. Häpäisijä
voi kokea vapautumista omista tuskistaan, pahimmassa tapauksessa ylistää herraa,
ja elää maanisessa tilassa onnellisena. Samainen henkilö voi ylistyksessään
hyvinkin kunnioittavasti esim. käydä jotain läheistä tukemassa, mutta läheisten
kanssa yhteisörooli ja yhteisödynamiikka ovat pakottavia elementtejä ja ihminen
toimii toisen kanssa toisin.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti