KUN RAKKAUS VÄHENEE

Psyykkiset sairaudet, romahdukset, paniikkihäiriöt, esiintymispelot ja mv. niputetaan yleisesti mielenterveysongelmiksi. Monissa tapauksissa ei ole kyse laisinkaan psyykkisestä sairaudesta, vaan häiriöstä aivotoiminnassa, minuuden taistelusta pysyä pinnalla, olla olemassa, selviytyä jne. Omaiselle tai läheiselle tämä voi olla järkytys, tietoa ei ole ja uupunut sairastuja ei ole oma itsensä, ei pysy kartalla, muisti rakoilee ja hahmottamisessa on häiriöitä.

Otetaan esimerkiksi aviopuoliso, joka on aikoinaan rakastunut viehättävään, upeaan ja/tai komiaan puolisoonsa. Eräänä päivä tämä puoliso romahtaa, sekoaa ja on arvaamaton, tunteet syöksyvät laidasta toiseen, hiljaisuus ja vetäytyminen ovat silloin tällöin esillä. Mitä tapahtuu, on puolisolle hyvin epäselvää? Jälkihoitoa ei ole, omaisia ei oteta mukaan, omaisesta ei saa selvää. Omainen voi saada raivokohtauksia, pelko alkaa jäytää sielussa kaikilla, epäluulo kasvaa ja syyllisyydet tunkevat mieleen.

Karkeasti asiaa voidaan lähestyä aivokemiallisesti, biologisesti, kokemusten valossa, persoonallisuusilmiönä, minän kehityshäiriönä, toiminnallisena verenkiertohäiriönä, opittuina reaktioina, toimintatapoina ja paljon muuta, mitä en itse osaa edes ajatella.

Masennuksessa puuttuu välittäjäainetta, mikä voidaan korvata lääkkeillä. Kun välittäjäaine puuttuu, silloin muisti ei voi kulkea synapseissa, ei ole vaunua, johon se asettuisi. Kysyn aina, onko välittäjäaineen syntyminen liikkeen seurausta, kemiallista vai ajattelusta syntynyttä. Tällöin joutuu kysymään myös, mikä seuraus on sillä, että yhteisö vaientaa joitakin. Ja kuitenkin, yhteisössä pari henkilöä vaatii vallan kautta omien näkemysten noudattamista.

Yleisenä näyttää olevan tieto, jossa yksilöä syytetään itsekkyydestä; persoonallisuusongelmasta, narsismista, vajaaälyisyydestä. Kun on kysymyksessä romahdus, ihminen pyrkii nousemaan ylös, jos uskoo vielä itseensä, haluaa selviytyä, tällöin pyrkimykset näyttäytyvät yli-innokkailta.

Itse olin niin syvällä masennuksessa, että minä/itse katosi kokonaan ja kehonkuvani muuttui täysin muodottomaksi. Olin pitkulainen, pieni, litteä, leveä, pullistunut suureksi eikä yhteyttä tahtoon ja haluun saanut. Olin kuollut kuin kala kuivalla maalla, makasin kuin raskas lyijy meren pohjalla liikkumattomana, enkä saanut kättäni nousemaan. On suorastaan ihme, että olen selviytynyt tuosta tilasta normaaliksi ja siitä kiitän varhaislapsuuden kotiani, koska siellä sai leikkiä ja luoda itseään, se oli vahvana minussa. Nämä syvämasennukset ovat harvinaisia, mutta minulla oli ja on takana erittäin rankka alistaminen, johon en saanut hakiessani virka-apua ja läheiset vain tuomitsi, kun olin joutunut rikoksen uhriksi.

Kun mielenterveysongelmainen alkaa oireilla aggressioilla, tunteet ryöppyävät yli äyräiden, ja keho nousee kuolemasta, on tervehtymisen kannalta tärkeää, että nuo oireet tulevat pintaan, ja hän nousee ylös takaisin minään. On ongelmallista, jos lääketiede etsii vikaa vain persoonan piirteistä, kun kyse on tervehtymisestä. Persoonastaan hajoavaa hyljeksitään siksi, ettei luottamusta synny muistin rakoillessa ja minuuden hajotessa, pelko näkyy silmissä, ja tätä pelkoa ihmiset kaihtavat, koska he pelkäävät itse menettävänsä oman minuuden. Se on kuin vaistoa lapsuuden kokemuksista, jossa ei hallinnut itseään. Se voi olla rankkaa läheisille, ja jos se jää pitkäksi ajaksi päälle, on kysymys jo sairastumisesta. Tuossa vaiheessa tukea tarvitsee niin potilas kuin läheisetkin.

Aviopuoliso voi joutua punnitsemaan oman aidon rakkautensa todellisuutta. Vaikka alkuun on ollut aito rakkaus, mielen murtuminen on tuonut asenteena ongelman esiin, sellaisena ei voi enää rakastaa. Aina tulisi muistaa, ettei ihminen ole pysyvästi samanlainen koko elämän, vaikka temperamenttipiirteet ovatkin pysyvämpiä.

On härskiä etsiä persoonallisuudesta syitä mielenterveyspotilaan ongelmiin. Tämä on todella lääketieteen ongelma, jossa läheisten ennakkoluulot jäävät hallitsemaan, kun tietoa ei ole.

Raija