torstai 20. elokuuta 2015
SÄRKYNYT
Osakseni on tullut yhdessä yhdistyksessä lausua runoja silloin tällöin. Tällä kertaa runo oli itse kirjoittamani, 80v herrasmiehelle. Harjoittelin kymmeniä kertoja sisällöllisesti eläytyen ajatukseen ja suusanallisesti tuottaen äänen mahdollisimman hyvin sanoman henkeen. Kuitenkin totesin, etten ollut läsnä lausuessani, henkisesti, olin kuin rikkoutunut halkeileva puu, josta vain pirskoutui säleitä.
Soitin ysävälleni, joka on monien kirjallisuskerhojen kehittäjä ja perustaja. Hänestä olin erittäin hyvä. Mutta sanoiko hän sen kohteliaisuudesta, tukien vai olinko sittenkin särkyneenä hyvä.
Onko särkyneisyys ja heikkous hyvää esiintymistä, koemmeko aitouden läsnäolevaksi juuri heikon ja hauraan kohdalla, kuten pieni lapsonen olisi? Onko se juuri arvostelun lähtökohta? Olemmekin nousseet yläpuolelle toisen ja heikkous tuntuu ylevästi mielestä hyvältä. Onko aitous ja lapsenomaisuus juuri särkyvää? Ylevyyskin voi olla tärkeä peili ihmiselle.
Kun aikoinaan menin kesäteatteriin harjoittelemaan siksi, että esiintymispelkoni tulisi voitettua, muistan ääneni hirvittävyyden, kun mieli oli painunut alas. Samaisessa ryhmässä oli kuoronvetäjä, joka halusi minut harjoittelemaan laulua, äänen muodotusta. Valitettavasti ääneni oli niin hirveä, ettei minua voitu ottaa esiintymään. Teatteriin sentään kelpasin, koska olin hirveän vihainen nainen roolissa.
Puhe on sellaista, puheen tuottaminen, että sitä pitää harjoitella runsaasti. Mutta jos puheella ei ole merkitystä, tai ei usko sen olevan, sielu ei tule mukaan esitykseen. Silloin sanat on kuin takutusta harjoituksen jäljeltä, äänen toistoa tietyllä sävyllä, mutta siinä ei pääse mielen korkeammalle tasolle, ikään kuin ylevöittäen itsensä osalliseksi kuorolauluun, yhteisöllisyyden lasnäoloon, yhteiseen säveleen. Runoa kuullut ryhmä oli aiemmin hälissyt esityksissäni, mutta nyt he kuuntelivat hiljaa, vaikka minä koin itseni särkyneeksi.
Tuo osallisuus läsnäolossa, merkityksellisyyden löytäminen, hyväksynnän kokeminen, missä mittarissa sen löydämme itsestämme. Eräs viisas asiantuntija sanoi joskus, että tarvitsemme tunnustuksen. Ilman toista ei ole itseä. Minulle merkityksellisin asia on ollut ammatillisuus. Saammeko me tunnustuksen siinä missä intohimomme toteutuu, vai antaako yhteisö mitään palautetta? Tuottaako itseilmaisumme iloa toiselle, sen voimme nähdä palautteesta. Jos emme voi kokea arvostusta ja tunnustusta, kehomme ääni on takutusta, ja sielu karkuteillä. Se mitä itse arvostamme, on hyvä tulla kuulluksi, ihminen läsnäolevana, intominoisena ja ilolla täytettynä. Särkyneisyyden läheisyydessä asuu kehon kuolema, jossa hajoaminen on pudottaa äänestä paloja. Ihminen ei voi kokea olevansa kokonainen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti