MIKSI AUTTAMINEN ON ONGELMA?

Olen pari päivää lukenut Ben Furmanin ajatuksia terapian hyödyistä. Olen noviisi tämän asian ymmärtämiseksi, sillä se on hyvin monimutkainen systeemi. Jotakin elämänkokemus on tuonut ajatuksia siitä, missä menee pieleen, että auttaminen psykoterapiassa ei onnistu. Ensimmäinen syy on se, että ongelmaan etsitään ratkaisua aina yksilön persoonallisuudesta, kun ongelman synnyttäjä voi olla yhteisö ja/tai väkivalta. Toinen syy on se, että asiaa käsitellään vain pintapuolisesti, eikä aukaista syvimpää ongelmaa ja saada ymmärrystä yksilön kokemuksiin yksilölle itselleen seurauksien syntymisestä ja syistä. Hän on vain väärin käyttäytynyt tai ymmärtänyt jossakin tilanteessa, ja jos syy on ollut muiden, autettava uhrataan ja syyllistetään.

Furman puhuu käyttäytymisterapian puolesta ratkaisukeskeisesti ja psykoanalyysiä vastaan. En ole koskaan kokenut niin, että psykoanalyysi etsisi syitä vain lapsuudesta. Käyttäytymistieteiden ongelmaksi näen sen, ettei sekään aukaise käyttäytymisen ongelmaa muutoin kuin sen aiheuttamista ongelmista käsin, ei syistä, sama kuin lääketiede hoitaa oireita, ei ihmistä. Molemmat suuntaukset jättävät huomiotta yhteisön tekemät rikokset, ja se aiheuttamat ongelmat. Psykologiassa ihminen nähdään haluavana ja tahtovana, mikä on syntynyt keskiluokkaisesta näkemyksestä, hyväosaiset ovat tutkimassa ihmisyyttä, joilla on tahtomisen ja halun mahdollisuus. Kokonaan on jätetty ulkopuolelle sosiaalinen vallankäyttäö ja kauhun jälkeisestä tilasta syntynyt minuus, avuttomuus kaiken puuttumisesta.

Joskus luin kirjan "Kauneus ja valta". Siellä avattiin tunteiden syntymää monipuolisesti. Kirjoittaja on psykologian tutkija. Jokseenkin ymmärsin, että negatiiviset tunteet syntyvät, kun yksilö ei saa tasoaan vastaavia oikeuksia itsemääräytymisestä ja itseilmaisuun. Omissa teorioissani olen päätynyt samaiseen näkemykseen, yksilön negatiiviset tunteet syntyvät, kun häneltä viedään itseys, ja ilkeydet alkavat kukkia, kateus, viha, ahneus jmv. mikä purkautuu sitten ulospäin. Yksi itseyden viejistä on ollut liian sanakielipainotteinen opetus. Lapsen on alistuttava uskomaan ja tottelemaan, eikä hän voi selkiyttää omia kokemuksiaan, ottamalla vastuuta omista tunteista tutkien ne.

Psykoanalyysi alkaa aukaista negativisten tunteiden vyyhteä, mutta ei pääse eteenpäin, kun ei huomioi yksilön oikeuksia suhteessa yhteisön valtaan. Käyttäytymisterapia menee samaan ansaan, eli alkaa muuttaa uhrin käyttäytymistä, kun yhteisö voi vallallaan evätä yksilön oikeudet itsemääräytymiseen, itseilmaisuun, itsearvostukseen. Näitä kaikkia ongelmia voi vähentää, kun opitaan kunnioitusta eikä sosiaalisuus ole valtaa, jolla käsketään toista. Nyt ollaan valtataistelun tiellä. Siihen ei auta yksilöstä ongelmien etsintä, kun valta on yhteisössä ja toimintatavoissa. Nykyiset menetelmät varhaislapsuuden sivuuttamisessa ja kilpailun lisäämisessä tuovat yhä paisuvia ongelmia yhteisöihin, sillä tunteita ei osata huomioida nykykasvatuksessa, ne on yhä uskomusten suota.

Raija