VANHEMMUUDEN ARVOSTUS

Kun aloin ymmärtää vanhemmuutta paremmin, olin silloin jo äiti. Äitiyteni ensimmäisen lapsen kanssa oli ajan hengen mukaan kovin neuvolavetoista, neljän tunnin välein rintaa ja vain kaksi kuukautta. Nyt kuulin nuorelta ensisynnyttäjältä, että häntä oli myös neuvottu syöttämään yöllä ja herättämään. En osaa sanoa tuohon mitään, sillä aivojen kehityksen kannalta lienee tärkeää, että verensokerit on kondiksessa, mutta toisaalta eikö elimistö itse tasapainota, jos sokerin laskua on.

Fyysisesti meitä osataan ohjata vaikka kuinka, niissä ei ole kovin paljon ristiriitoja ja hyvä niin. Mutta jostain syystä ihmisen ensimmäinen kieli halutaan unohtaa, se tunnekieli, joka on pohjana yksilön kehittymiseen, ajattelun syntymiseen, ne varhaiset tunnemyrskyt, jotka aktivoivat aivot, ensin nälästä, märistä vaipoista ja sitten kaipuusta vanhemman läheisyyteen.

Päiväkodissa elämäni uran tehneenä en suosittele päiväkotia alle viisi vuotiaalle. Siellä on niin suuret ryhmät ettei yksilölliselle hoivalle ole aikaa, eikä se ole henkilökunnan syy. Lapsen kehitys alkaa siellä pelkopohjaisesti, liikaa toimintaa, ei rauhaa ja kiirettömyyttä, on vain perustarpeiden tyydyttämistä. Arvoissa ja asenteissa on kyllä moittimisen sijaa. Useammin kuin kerran sain väkeksyntää kun pidin lasta sylissä. Tuo syli on juuri turvallisuuden kehto, siinä lapsi voi löytää luottamuksen ja turvan, jakamalla kokemuksen hoitajan kanssa. Se on tunne-elämän ensimmäinen prosessi, oppia kuulemaan ja näkemään sisintä, kunnioittaen yksilöä.

On suorastaan hävettävää, että politiikot tasa-arvon nimissä pakottavat äitejä töihin, ja sitä kautta varastavat lapsuuden, lapsesta tulee pelon kautta toimivia, he juoksevat markkinatalouden, tehdasoppien ja tehokkuuden perässä unohtaen itsensä. Vanhempien arvostamattomuus on rynninyt ovista ja ikkunoista. Ei ole pitkäkään aika, kun media julkisesti halveksi vanhempia ja lapset oppivat häpeämään vanhempiaan, ja lapselle kuuluva normaali häpeän tunne siirtyi vanhempiin.

Kun tuo tunne-elämän alku jätetään hoitamatta, lapsista tulee kiusaajia ja elämänhaluttomia, oppiminen ei kiinnosta, he ovat oppineet kieltämään tuon sisäisen lapsen, tunne-elämän, mikä tarvitsee turvan, hyväksynnän ja rakkauden, ei kilpa-areenoita ja juoksumattoja markkinatalouteen. Monta kertaa kateuskin syntyy tuon itsen hylkäämisestä, varjo sieluun.

Luonnollinen lapsen innostus säilyttää lapsen tahtoa ja halua hyvänä, sellaisena, että hän pyrkii eteenpäin, on tavoitteellinen, ja liikunnallinen. Sen siemenet on alkuvaiheen mielikuvituksessa, rikkaissa leikeissä, jotka synnyttävät ilon mielen. Ikävää on tietysti se, että monet vanhemmat myös lähtevät juoksemaan markkina-arvojen perässä, joss ihminen on vain väline tuotannolle.

Raija