ITSETUNTO JA KÄYTTÄYTYMINEN

Elisabeth Roudinesco puhuu kirjassaan ” Miksi psykoanalyysiä yhä tarvitaan” yhteiskunnallisesta ongelmasta, kun käyttäytymistieteet ovat vallanneet ihmisten mielet. Kuka tahansa näyttää osaavan arvioida kolmen päivän kurssilla käyttäytymistä, mikä on jonkin yksilön ongelma, ettei hän menesty elämässä ja/tai sovi yhteisöön. Erityisesti työelämässä ja työnantajilla työntekijöiden kautta on tässä rajatonta valtaa. Ammatti-ihmisillä ihmisen psyyken ymmärtämiseksi menee opiskeluun 6 – 8 vuotta. Persoonallisuuden tutkija Armi Hakanen sanoo kirjassaan ”Persoonallisuus”, Freudin painottaneen, ettei itsetuntoa ja käyttäytymistä tule sekoittaa.

Käyttäytyminen on paljolti opittuja tapoja, käytöstapoja, kun taas käytöshäiriö voi olla osa persoonallisuutta, väkivallasta rikkoutunut tai opittu tyyli. Itselläni oli persoonallisuudessa, tai paremminkin psyykessä särkynyt lokero, mikä tuli ja tulee pintaan väkivallan uhatessa minuuttani.  Muutoin olen pääsääntöisesti iloinen elämästä, nautin, iloitsen ja rakastan. Varhaislapsuudessa sain leikkiä paljon, nauttia onnistumisesta tekemisissäni. Rikkoutunut osa ei määritä elämääni. Minun ei tarvinnut kilpailla, sain luottaa itseeni ja turvautua ympäristöön, olin hyväksytty. Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen ovat psykologian tutkija Colemanin mielestä mielen murtajia liiallisina, ja perussoikeuksista otettuina, tätä ei ollut varhaislapsuudessani.

Nuoruudessa rikkoutuneen psyyken osani vuoksi minut on laitettu syrjään yhteisöistä, sillä tämä kauniin sairas maailma ei halua nähdä muuta kuin täydellistä.

Elämänkokemuksessani olen oppinut erottamaan itsetunnon ja käyttäytymisen. Minulle elämä ja tekeminen ovat olleet nautintoa ja iloa vauriovuosia lukuun ottamatta. Kirjoitan kuitenkin siitä, miten särkynyt psyyken osani on syntynyt väkivallasta, ja se tuo käyttäytymiseen rikkinäisyyttä. Kirjoitan näitä siksi, että toivon ihmisten ymmärtävän, että väkivalta synnyttää hyvin pahoja vaurioita ihmiseen. Uhkat ja väkivalta tuo pelon olemukseeni, ja se saa ympäristön hyökkäämään. Tällöin kuitenkin fokus on teossa, ei itsetunnossa ja vastuu kuuluu teon tekijälle.

Kun maailma on suurin piirtein käyttäytymistieteellistynyt juuriaan myöten, ihmiset arvioivat toisiaan lakkaamatta, syntyy vainojen harhoja. Ihmisistä tulee tunteettomia, viileitä sekä neutraaleja, pillereillä siistitään meidät hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pahoinvointi kasvaa kokoa ajan. Ongelmiin etsitään syitä yksilön itsetunnosta tai tavoista, toinen arvioi jatkuvasti toista, onnellisuusoppaat lisääntyvät. Annetaan ihmisten olla onnellisia itsestään rauhassa, kaikki eivät ole kateuden kalvamia, ei kilpailuhenkisiä ja vain voittoon tähtääviä.

Silloin kun syöksytään arvioimaan toisen persoonallisuutta, ollaan hakoteillä, fokus täytyy olla teoissa. Ei kukaan ole osannut korjata minun särkynyttä psyyken osaani, koska he ovat etsineet vikaa minun persoonallisuudesta, eivätkä omista teoistaan, jolla he ovat tunkeutuneet elämääni.

Roudinescon mukaan kysymys on siitä, ettei meille sallita normaaleja tunteita näkyvänä, käyttäytymisestä odotetaan niin siistiä, ettei ihmisyyttä enää ole. Ei ole kysymys ihmisen itsetunnosta, vaan häiriintyneestä tarkkailusta, jotka tukevat vallan väärinkäyttöä, sen ottamista ja antamista riittämättömin perustein.

Raija