TOIVON POLUT JA PELON JÄLJET

Kutakuinkin hyvyyttä toivotaan jokaiselta, sitä asennetta, että voi toivoa hyvää, tavoitella, pyrkiä siihen ja tehdä toimia sen hyväksi. Mielemme on tarkka vaistoamaan ja viettimme kertoo haluistamme ja tahdosta "ohi suun" niin sanoakseni, ellei se ole oppinut valehtelemaan itselleen täysin. Ihanteet voivat kurvailla etuaivolohkolla täyttä kyytiä, ja sivuuttaa tunnekeskuksen, eikä jälkiä näy kokemuksesta. Eteenpäin meno voi olla täysillä puskemista ja odotusten siivittämää, mitä ei missään todellisuudessa tapahdu.

Voiko omia mielen kokemuksia huijata, vai pitäisikö uskoa niiden ja tunteiden viestehin? Minulla oli pitkään elämässäni uskoa ja toivoa positiivisiin vaihtoehtoihin, etsin ongelmiin ratkaisuja tiedon avulla, vuorovaikutuksen keinoin puhumalla ja sopien. Mielen murtumisen jälkeen pahassa tunkeutumisessa, ajatuksiini on suhtauduttu epäillen, korjaten ja mitätöiden joissakin ryhmissä, ja mahdollisuuteni vaikuttaa suljettu täysin. Osallisuuteni on tehty mahdottomaksi tiedon jakamattomuudella.

Onnistumisen kokemukset ovat siis kannatelleet minua pitkään, uskoa hyvään on syntynyt ja se on synnyttänyt toiveiden ajatuksia. Todellisuus on tuonut kuitenkin kokemukseen hylkäämiset, ivan ja pilkat. Tällöin on syntynyt pelkokokemuksia, joissa uhka on synnyttänyt kuolemanoloisia ajatuksia uhkaa kohtaan. Häpäisyn jälkeen on toivonut kuolemaa häpäisyn tekijälle. Pelon jäljestä on syntynyt tuhoaineksia, kuolemankylvöä, niitä jotka ovat kokemuksessa kertyneet muistoihin. Ne ovat ponnahtaneet mieleen.

Uskon vakaasti, että meillä on syntymästä syntyneenä kuolemanpelko. Kohtukokemuksen mielihyvän kaipuu nousee nopeasti puolustuksena esiin, kun kuolema uhkaa. Kun uhkaa ja pelottelua syntyy, kuolemanpelko kokemuksessa nousee vaistoihin, jolloin sitä alkaa sysätä syrjään ja puolustautuu tuho ajatuksin kuolettaen sitä. Nämä mielen kokemukset eivät kuitenkaan riitä eivätkä auta elämässä, ne vain on, vasta todellinen valta sinetöi oikeuden elämään ja itsensä toteuttamiseen sekä ilmaisemiseen. Se joko suodaan tai ei suoda.

Jatkuvat epäonnistumiset voivat karttua vihaksi, aggressioksi ja raivoksi luonteeseen, jossa ei ole toivon kipinää, ne ovat vallanneet mielen.

Asenteellisena syrjintänä voi syntyä valtaa, jolla voidaan tuhota ihmisen elämä, mielellä voi syntyä valtaa, joka on omista kokemuksista lähtöisin pelkoa ja/tai toivetta.

Mielen valtaa ja vaikutuksia tuhoavuuteen voidaan estää auttamalla ja tukemalla ihmistä onnistumisen kokemuksiin. Ne sisäistyvät ainoastaan, jos ihmisen oma halu ja tahto saa olla mukana, muutoin pelko ja kuolema vahvistuvat entisestään. Kuka näihin uskoo? En ole koskaan nähnyt tuhansien lasten kohtaamisessa lasta, jolla ei intoa elämään olisi, jos ympäristö antaa siihen tilaa. On täysin aikuisista kiinni, että saamme lapset positiiviseksi. Suuri määrä pahoinvointiamme ja kiusaamista kertoo sitä, että onnistumisen kokemukset ovat liian vähäisiä, ympäristöstä on tullut uhka, johon kuolemanvietti vastaa. Kasvatuksessa ja opetuksessa on liikaa käskytystä, ei innostamista ja palkitsemista.

Raija