SYVÄNAURUN HULLUUTTA

Tapaamme neljä sisarustamme silloin tällöin toisemme, me jotka asumme lähellä toisiamme. Suurperheen lapsina meille on kehittynyt jotakin sellaista luonnollisen aitoa, ilman ohjausta syntynyttä leikinomaista naurua, mikä syntyy vain meidän kesken luottamuksen ilmapiirissä.

Naurussa on parantumisen voimaa. Parhaimmillaan se hytkyttää sisäkaluja vatsalihaksia myöten ja keho saa kyytiä. Joskus psykiatria toi naurun kyseenalaiseksi ja kuolemaan johtavaksi tapahtumaksi, ja sitä piti varoa. Nykyisin opetetaan nauramaan.

Eilen pääsin jotenkin lähelle sen ydinkokemusta, saimme tunnelman siihen pisteeseen, että leikki saattoi alkaa nauramiselle. Tarkkailin itseäni kuin huomaamatta, miten synnytin naurukohtauksen. Harmitti hieman, että tuo jo vähän häpeälliseksi saarnattu nauru ei enää päässyt täysin oikeuksiinsa, emme uskaltaneet nauraa kunnolla, mutta analyyttinen puoleni sai kiskottua esiin sen ytimen.

Naurun synnyttämiseksi joku ilmaisee jotakin hullua, typerää ja koomillista, mitä elämässä voi sattua ja sattuu. Juuri siitä on lapsena kysymys. Tilannekoomiset tapahtumat saa lapsen nauramaan sydämensä kyllyydestä, rutiinista poikkeaminen. Uskon, että komiikan juuret on syvällä kohtuajassa. Satunnaiset liikkeet kohdussa, humsahtelut äidin liikuessa saa sikiön kehon jännittymään, ja se synnyttää värinää kehoon, josta syntyy syvänaurua.

Tuo hulluuden olemus on mukana juuri naurun kokemisessamme. Ja kuinka viatonta se onkaan, osata nauraa sattumien kommelluksille turhanpäiväisen vakavuuden keskellä. Aivan turhaan siitä on tehty jopa häpeällinen, se on parasta terveysterapiaa. Onneksi se on säilynyt meissä. Nauretaan, se parantaa.

Raija