NE ÄIDIN TUNTEET JA ISÄN USKO

Maailma on sotaisa, ja ihmiset kiihkomielisiä. Voidaanko tälle tehdä jotakin. Kyllä voidaan. Avain piilee varhaislapsuudessa, opetuksessa sekä kasvatuksessa. Siellä on pelon alut, josta kiihkomielisyys kasvaa jopa tunteiden pommiksi, jota ei voi lepyttää, se on pieni paholainen ja siirtelee vuoria.

YK-asiantuntija, professori, lastenpsykiatri Tuula Tamminen on kirjoittanút tästä kirjassaan "Olipa kerran lapsi". Työnohjaaja koulutuksessa etsitään välineet tuon tunnepommin lepyttämiseksi. Ihmisellä on myös nk. pelkokeskus, jossa on primitiivisempi reaktioalttius, ja se on erityisesti naisilla, kun he kantavat lasta ja huolehtivat heidän tarpeistaan, suojelevat heitä vaaroilta muuttuen tiikereiksi hätätilanteessa. Tunteet on ikään kuin kevyempi versio ihmisen tarpeiden viestinä. Tunteet pitää meidät ehyenä ja paremmin toimintakykyisenä. primitiivinen voi hajottaa nämä tunteet ja ajattelun, kun se on liiallista, silloin järki karkaa.

Kun tunteiden hallintaa opetellaan, ne aukaistaan itselle ymmärrettäväksi toiminnallisin, kielellisin ja kuvallisin keinoin. On pitkään puhuttu siitä, kuinka äideillä olisi nämä avaimet, mutta ne on jokaisella, sillä jokainen on ollut ainakin kerran lapsi. Mikä liekin sitten ollut alkuunpanija siihen, että sanakieli on ottanut niin suuren roolin ihmisen elämässä, ja vienyt uskon voimalla sellaisiin merkityksiin, jotka hautaavat alleen tuon tunne-elämän.

Lehdistä voi lukea kuinka Suomikin ihailee lapsia, jotka ovat oppineet lukemaan jo kolmevuotiana, sillä ylpeillään. Sen lapsi oppii, mutta ei ymmärrä sen vaaraa. Alle kolme vuotiaiden on saatava olla tunteiden kokemuksen piirissä, sillä siinä vaiheessa tunne pommittaa etuaivolohkoa, jonne kehittyy kuvan muodostamisen kyky, muistikuva, joka on ajattelun perusta, kyky pysäyttää näkemystä ja miettiä. Liiallisena se vie uskoon ja myös demetoitumisen ongelma aukeaa lyhytaikaisen muistin kyvyttömyytenä, jossa taustalla voi olla pelko hajottajana, mikä estää näkemyksen hallintaa.

Ettei näihin ongelmiin päädytä, varhaislapsuuden pelkovaihe alle kouluikäisenä on rauhan mielen etsiminen. Se tapahtuu katsekontaktissa, kosketuksessa, kokemuksen jakamisessa. Äiti ikään kuin kantaa ja jakaa sen lapsen pelon, ettei tunnepommi ala kehittymään, mikä on suomalaisittain se möykky siellä tunteissa, ahdistaa ja kiihkouttaa. Jakaessa ihminen tulee kuulluksi ja nähdyksi. Sanakieli tulee auttajaksi, mutta se ei voi tulla määrääväksi tekijäksi tunteisiin, se selittää kokemusta. Kun tunteita ei jaeta, ne muuttuvat kiihkoksi, liian voimakkaiksi, ja alkavat hallita ihmisen ajattelua.

Katsokaa maailmaa, missä sanakielen kautta uskonnot meuhkaavat, sillä sodat puhkeavat ja uskonnot tuhoaa ihmisyyttä. Ehkä sittenkin äidin tunteita kannattaa kuunnella. Tunteiden hautaaminen sanakielen alle ja piiloon kasvattaa vihaa, mikä sitten projisoidaan toisiin.

Raija