maanantai 22. syyskuuta 2014
VALI, VALI JA SELI SELI
Moralismissa ei tahdota sietää valittamista eikä selittämistä. Oikeassa oleminen perustuu hierarkkisen valta-asemaan ja vallankäyttöön, mikä ei ole oikeusvaltion periaatteen mukaista, eikä tue ihmisoikeuksia. Minusta valittaa saa silloin kun siihen on aihetta, ja selittää kun asia vaatii selitystä.
Mielivallassa ihmiset jaetaan hyviin ja pahoihin, sen sijaan että ihmisessä olisi hyvää ja pahaa, kulloinkin eri tavoin painottuneena, olosuhteiden valossa. Joskus vaadimme niin hyvää sanakieltä, kaunista ja soljuvaa, ettei sinne negatiivisuutta mahdu ollenkaan. Näin suljemme itseilmaisua, ehkä myös oman pahuutemme ulostuloa, mikä jää mieleen muhimaan ja heijastuu toisiin tiedostamatta, alamme nähdä muissa omat pahamme.
Kun hyväksymme erilaisuuden ja virheiden olemassaoloa, useimmiten tuo pahuus myös kevenee. Avoimuudessa saamme osallistua ja tuoda ulos sen mitä mieli kokee, toiminnassa sen olemus avautuu itsellekin paremmin, saamme nähdä mitä olemme. Mieli tarvitsee etäännyttämistä kielen ja toiminnan kokemukseen nähdäkseen ja kuullakseen itseään, ja että voi käsitellä kokemaansa, eikä sen tarvitse viedä itsestä etääntymiseen, kun se tehdään taidolla.
YK ihmisoikeudet vaativat enemmän kuin käytännössä toteutuu.
Muutos ja erilaisuuden sieto on tuiki tarpeellista kehitykselle asioiden perusteiden toteumaan loogisesti sekä tavoitteiden saavuttamiseksi, myös ihmissuhteiden toimivuudessa. Suomalaisessa kulttuurissa työpaikoilla on valtaa pitäneet paljolti työntekijät, heidän valta-asemansa on korostunut tiedon sijaan ja se näkyy valtataisteluina työpaikoilla.
Hiljaisuus tai meluaminen voi olla vallankäyttöä, niillä voi terrorisoida, sulkemalla puheoikeutta. Avoimuus kaikkoaa. Yhdessä päiväkodin ryhmässä, joita ohjasin vastaavana lastentarhanopettajana, oli hyvin heterogeeninen lapsijakauma. Syksyllä oli tullut kolme maahanmuuttajalasta täysin ummikkona Suomen kielestään. Lisäksi oli viisi erityislasta, joiden tarpeet oli huomioitava, väkivaltaisia, karkaavia ja tunne-elämältään levottomia. Pari täysin pientä jatkuvaa hoivaa tarvitsevina. Yhteensä 23 lasta. Hoitajia oli kolme, ja pyynnöistäni huolimatta lisäapua ei saatu, vaikka luokittelin sen erityisryhmäksi.
Vierasperäisillä lapsilla oli erityinen tarve olla toistensa seurassa ja puhua toisilleen, kokea kuuluvansa ja liittyvänsä jo ulkonäkönsäkin perusteella. Jostain syystä integroituminen haluttiin tehdä sulkemalla heidät suomalaisten ryhmään. Lapsille oli eri toimintaryhmät, pienemmissä koossa ja lisäksi oli kaikille yhteinen kokoontuminen. Mamut erotettiin eri ryhmiin.Yhteinen tuokio ei onnistunut, sillä mamuilla oli valtava tarve kommunikoida keskenään, ja he huutelivat toisilleen täysillä, ehkä kokemuksiaan, koska kahdella oli yhteinen kieli. Lasten turvallisuuskokemuksen vuoksi minusta lasten tuli antaa leikkiä yhdessä ja puhua toisilleen, ettei heidän kotoutumisensa olisi liian rankkaa. Mutta hoitajien mielestä se tuli estää. Niinpä heidät yritettiin sulkea pois toistensa läheltä, kuten ruokailussa katsomaan seinään. Yhden kerran yhdistin kaikki pöydät kokonaisuudeksi niin, että he saivat katsekontaktin kaikkiin lapsiin, mutta viikon päästä hoitaja siirsi pöydät taas eri paikkohin. Yhteisessä pöydässä lapset rauhoittuivat syömään. Siirron jälkeen he alkoivat taas huudella toisilleen.
Muutoinkin lapsia eristettiin ja vaadittiin oleman hiljaa pitkiä aikoja. Nukkumaan piti mennä parin tunnin päästä PK:tiin tulon jälkeen. Johtaja kyllä vaati inhimillisempää kohtelua, mutta siinä oli työntekijöillä valheen paikka, he kertoivat lasten nukkuvan, mutta todellisuudessa heidän oli oltava hiljaa sängyssään, muutoin uhkana oli leikkikiellot ymv. Osittain ongelma oli siinä, että lisääntyvät asioiden kirjaamiset veivät työntekijöiltä ajan ja heillä ei ollut mahdollista tehdä niitä muulloin kuin nukutuksen aikana. Tilojakaan ei ollut lasten hiljaisten leikkien mahdollistamiseksi.
Joissakin päiväkodeissa on aikatauluttaminen teollisuusajalta. Niissä ei jousteta, eikä muutoinkaan tavoissa. Työntekijöiden valta on enemmistölähtöistä ja kun koulutus on vuosikymmenten takaa, myös näkemykset jarraavat paikoillaan.
Monelle positiivisuus tarkoittaa kauneutta, minullekin, mutta se ei saa viedä mielestäni ihmisoikeuksia, sitä mitä vaadimme olemassaoloon, mitä oikeuksia sanavapauteen, toimintaan ja yhteiseloon. Saako puhua, kokea mielekkyyttä, vai suljemmeko ihmisiltä oikeuden ihmisyyteen, jossa hän on huomioitu niin, että kokonainen ihminen voi tulla kasvun mahdollisuuteen. Lapsilla on luontaisesti kyky tulla oppivaksi, kuulevaksi ja näkeväksi leikin kautta ja virikkeiden avulla.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti