HYVÄN KATOAMINEN

Ihminen voi uskoa unelmiin kauankin, etsii siihen perusteita tieteestä, uskonnoista, kokemuksesta, milloin mistäkin. Yksi teoria on sellainen, että ihminen korjaa sellaista, mikä puuttuu elämästä. Jokseenkin takana voi olla unelma, jonka haluaa toteutuvan. Minun unelmani on ollut vuorovaikutus, se on särkynyt, ja olen kokenut siitä puutetta. Tuo ihanne on varmaan syntynyt äidin ja minun välisetä suhteesta, keskusteluistamme, joissa löytyi periaatteet elämän tarkoituksesta monessa mielessä.

Vuorovaikutus on myös länsimaisen filosofian ydinarvo. Kun ihminen oppii olemaan vuorovaikutuksessa Jumalaan, hän uskoo ja oppii kohti hyvyyttä. Kun tämä ei toteudu, sanotaan ettei ihminen ole kilvoitellut riittävästi. En ykskantaan usko Jumalaan niin kuin se uskontona yleensä ymmärretään. Kun Jumala on puhuttelijana ajatuksissamme, voimme saada kyvyn tarkastella itseämme. Tämä on peruskysymys myös työnohjauksessa, opettelemme tarkastelemaan ajatuksiamme ja tunteitamme erilaisin menetelmin.

Elin pitkään uskoen vuorovaikutuksen hyvää tuottavaan vaikutukseen. Mutta törmäsin tämän tästä siinä piilevään ongelmaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Meillä ei vuorovaikutus olekaan vaikuttamista, vaan uskomista auktoriteetteihin ja asemaan, autoritääristä uskoa ja tottelemista valta-asemassa olevaan tai yhteisövoimaan. Näin asiat ja tietoisuus eivät pääse kehittymään, eikä yksilöllistä henkistä kasvua tapahdu.

Vuorovaikutuksessa on periaatteellisesti sellaista oikeutta, mikä johtaa sisäiseen rauhaan ja rakkauteen, kun kunnioitus ja huomioiminen toteutetaan. Kun ihminen voi osallistua ja päättää asioistaan, hän ottaa myös vastuuta. Syyt, syyllisyys ja vastuu ei olekaan enää muissa ihmisissä.

Puhumme kauniisti hyvyydestä, se rakentavasta voimasta. Miten tuo hyvyys rakentuu? Kun näkee pahan, näkee myös hyvän. Niin kauan kun elämässäni on ollut vuorovaikutusta, aina sitä ei ole ollut, kunnioitus ja myötäeläminen on syntynyt siivittämään ihmissuhteita. Kun olen ollut yhteisöissä, joissa ei vuorovaikutusta ole oikeutettu, päätösvaltaa ja osallistumista,  paha on noussut pintaan, viha, mikä on tuonut pahoja ajatuksia. Autoritäärinen ja sokea auktoriteettien totteleminen vallankin pakon alla alistuen tuo ilkeitä ajatuksia. Synnynnäisesti ihminen on vuorovaikutteinen, vauva nousee rinnoille ja suuntaan katseensa äitiin, josta alkaa luottamuksen ja turvallisuuden kautta lapselle peili, jossa hän voi nähdä itseänsä.

Demokratia ei ole ihan tyhjä ihanne, mutta se ei ole vain vallan linnake, sisällössä on paljon näkökulmia.

Raija