JOULUN SANOMAA

 Joulu meille kristityille on syvän sanoman kieltä. Joulupukin esikuva on Pyhä Nikolaus, mikäli on uskominen kirjailija Roope Lipastia, jonka kolumnin luin aamulla Ylen sivuilta.

Elämän tarkoitus on usein hukassa, ja joskus se selviää vasta jälkeenpäin, omat tavoitteemme ovat enemmän merkitysten maastossa, minkä näen yksilöllisyyteen liittyvänä. Tarkoituksen suuremman viisauden opin Jackie Kennedyn papilta, joka sanoi, ettei ihminen sitä voi oikein ymmärtää. Näin voin todeta elämäni kohdalla.

Kyllä meillä on lupa pohtia, mikä on elämän suuri tarkoitus, elämäntehtävä ja omien arvojen jäsentäminen, jokaiselle omansa. Mitä voimme toiselta ja itseltä vaatia, voisiko elämäntarkoituksen sävellyksen katsoa tulevan vasta elämän edetessä kehityksen poluilla, kasvamisen ja oppimisen, ymmärryksen syntyyn, mitä tarvitsemme? Usein tarvitseminen liitetään kuluttamiseen, materialismin haalintaan. Alkuperäisesti psykologian asiantuntija Maslowin luokittelemat tarpeet luokitellaan enemmän ihmisyyteen liittyvänä.

Synnyin olympiavuonna 1952 suuren perheen kuudenneksi lapseksi. Lapsia tuli enemmän kuin laki salli, yhteensä viisitoista. Lääkäreitä ei ollut eikä kumihanskoja jälkeläisten lisääntymisen esteeksi. Pulaa oli erittäin monesta asiasta, ruuasta, vaatteista ja kansakoulu tuli kylälle vasta 1930 luvulla. Pitkälle toiseen kymmeneen ikävuoteeni elimme avustuksien varassa, erityisesti sen jälkeen, kun elinkeinot hiipuivat 1960 - 70 luvulla metsä- ja maatalouden suhteen, jolloin olin nuori ja ymmärsin enemmän kuin varhaislapsuuden kodissa. Toki luonto antoi syötävää särpimiksi. Minun ihmeeni lapsuudessa oli Pelastusarmeijan joulupaketit ja veljeni tekemät sandaalit puusta veistäen, vasikannahkaremmeillä. Alkuun meillä oli vain yksi lehmä.

Pitkään taistelin elämäni tarkoituksen ymmärtämisessä, kärsimyksen huutoni raikui pitkälle, siinä kohtelun ongelmiin. Joku jo sanoikin ettei sinulla ole mitään erityisoikeutta sairastamiseen ja sen asian esiintuontiin, aivan tuntematon, mitä hän tiesi minun kärsimyksen oppimisesta. Kärsimystä en julista enkä ihannoi elämäntarkoituksena, liiallista valtaa toiseen nähden, arvostelemista, en myöskään liiallisia ihanteita. Kärsimystä on syytä vähentää eri keinoin.

Elämäni tarkoitus oli kuitenkin syvemmällä, jonka arvon ymmärsin vasta vanhempana. Olin mukana kyläkirjan kirjoittamisessa, Kotikylämme Valtimon Sivakka. Olin etsinyt syväminuuttani, selkeyttänyt itselleni matkaani lapsuudesta aikuisikään. Mikä siellä oli tarkoitus? Siitä kirjassamme kerron. Reilu 70 vuotta elämän ja oppimisen matkaa selkeytti sen, suomalaisen koulutuksen perusongelmaa, leikkimielisyyden ja leikin olemuksen puutteen liiallisena sanakielen arvostamisena, jolloin itselläni katosi itsemääräytyminen ja aloin toistamaan oppeja, luovuuteni katosi ja mieleni vaikeroi rankasti.

Jouduin lähtemään työstä, hakeuduin itseilmaisun ja tunne-elämän etsimiseen itsestäni, itsemääräytymisen perusteita, mikä koulutuksieni väylältä puuttui ja puuttuu yhä monesta paikkaa, syväoppimisen kehto, minuuden rakennuspuiden eväät. Sitä ei opetettu 1990 luvulla vielä yliopistossa, psykiatrit kävivät oppinsa Sveitsistä, joita jälkiä itsekin kuljin monia kilometrejä ymmärtämättä aina sitä fyysisyyden perustaa, kuin henkistä puolta ei olisi ollutkaan mielen ja tunteiden osalta.

Pitkän matkani päätteeksi sain oppia leikin kautta itsemääräytymisen synnyn syventävissä opinnoissa, ei vain uskona erilaisiin ideologioihin, vaan oikeutena ihmisyyteen. Ehkä syvimpiä oivalluksiani on se, että ruumiimme liika-aistillisuutena on väkivallan esiintuoja, siksi yksilöllisyys ja persoonallisuus on kuin väkivallan estämistä, vaikka se moralismissa katsotaan sieltä tulevaksi. Työn jälkeen näyttelin kesäteatterissa, jossa aivotoimintani palautui itsemääräytymiseen. Ympäristön pakotteista syntyvää psyyken puolustusta huutona en pidä minuudessa tahdon ja halun ilmauksena johdonmukaisesti. Oppimiseni ei ole itseni olemuksen määrääminen toisten opiksi, se on ihmisyyden ydintä, oppimisen oppimista ihmistieteiden avulla niin ettei se vie pois mielenterveyttä itsemääräytymisen tuhossa.

Hyvää Joulua ja Onnea vuodelle 2026!

Raija

 

VIISAUDEN TUOJAT

 

Elämässäni on tullut vastaan ihmisiä, jotka osaavat tuoda esiin sellaista viisautta, mikä johdattaa elämässä eteenpäin, tarkkanäköisemmäksi. He kuulevat tarkasti ihmisen arvoja ja mielleyhtymiä sortumatta jatkuvien epäilyjen ihmisluonteen analyyseihin, persoonallisuuteen tuijottamiseen, he ovat asiaihmisiä, he näkevät ihmisyydessä ongelmia, mutta eivät lähde syyttelyiden poluille. He näkevät, että liiallinen mielikuvitus on tietyllä tapaa osittain kohtelun tulosta, ja tietävät, että totuus auttaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta, näkemään paremmin. Eräs näistä oli kohdalleni osunut mielen asiantuntija, joka sanoi, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa, eli he tulkitsevat tapahtumia oman mielensä kautta havaitsematta sitä mitä todellisuudessa tapahtuu. En herkästi lähde tekemään sairausdiagnooseja, kun en ole lääkäri, mutta pohdin silti asian ongelmallisuutta. Jos yhteisön jäsenistä suurin osa tulkitsee, elää luuloissa ja antaa sieltä käsin mielikuvituksen sanella totuutta, heistä tulee totuuden kieltäjiä. Tällöin, kun keskusteluille annetaan liikaa valtaa, ja uskotaan niihin totuutena, ne ylläpitävät uhraamista, jossa ratkaisumenetelmä tuottaa valhetta. Taustalla on osin kyvyttömyys kohdata realismia, mutta myös vallanhimo, jossa hallitaan todellisuutta luoduilla tarinoilla totuudesta.

Mutta eikö tuo edm. ala saduista jo lapsena. Uskommeko yhä ihmisiin, luotammeko liikaa, onko turvallisuuden vaade liian suuri. Epäluulo ei ole liiallisena hyväksi. Väkivaltaista elämän tuottamista vastustan, raakuutta, julmuutta ja tappamista. Kaikki eivät ole ratkaisukeskeisiä nähden mielensä sekä ajattelunsa sisältöjä ja sen ongelmia. Tarvitseeko ihminen yltiömäärin lapsesta saakka sellaisia ihanteellisia elämän unelmia, jotka vievät pois totuudesta? Luotammeko liikaa? Onko luottamus liikaa yksilön kyvyssä löytää totuus, vai piileekö se totuuden etsinnän ongelma siinä, että annetaan liikaa valtaa? Todistamisen vimma voi olla liiallista. Ehkä sittenkään ihminen ei huomaa, jos keisarilla ei ole vaatteita, ainakin, jos on uskominen mielen asiantuntijaa, todistamista tulisi enemmänkin välttää ja kuitenkin asioista pitää puhua, toivoisi vain, että sitä havaitsemiskykyä harjoiteltaisiin paremmin.

Edellä mainittujen menetelmän yksi perusvirhe on se, että johtaja uskoo tarinoihin ja johtaa harhaan uskoen uskomuksia ja mielikuvitusta, luottaen liikaa ihmisten kykyihin havaita oikein. Menetelmä on sisään rakennetuissa tavoissa, todistamisen vimmassa, oikeassa olemisen pakossa, vallassa, järjestelmässä. Leikkimielisyys on tarpeen, mutta sen ei tulisi määrätä totuutta. Leikki on ehdottomasti tarpeen, että ajattelukyky voisi kehittyä. Ihmisyys ja ihminen ovat kovan työn takana totuuteen nähden, se on etsijän vaativaa aluetta.

Valta on niin sisäistynyt kaikkialle, että sen kitkeminen ei ole helppoa. Näillä valtamenetelmillä ja mielivallalla tuhotaan paljon ihmiselämiä. Luin juuri Kaisa Tammen kirjan, Naisvankilan pomo. Se oli kuin pienoiskuva siitä, kuinka ihmisten jäykistyneet käsitteet ja käsitykset asioista estävät kehittämistä. Vaikka kirjassa ei sanottu suoraan, tulkintani oli se, että naisvangeille luodaan huoraleima rikoksista, ja miesvangeille annetaan sankarin viitta, karkeasti tulkiten. Systeemin ongelmat syntyvät toimintamenetelmistä, toki taustatekijä on rikos. Surullisena totean vain, että nämä toistuu nk. normaalissa elämässä. Rikollista mieltä on paljon, se on vain hienostuneempaa normiyhteisöissä. Naisvangeilla oli taustalla väkivaltaa heihin kohdistuen  hyväksikäyttönä jopa 80 % enemmän kuin miehillä. Valta on miehille luvatumpaa historiallisesta näkökulmasta.

Keskustelu on hyväksi, jos oikeasti kuullaan, keskustelu on pahaksi, jos todelliset tapahtumat muuttuvat mielikuvituksen kautta toiseksi.

Sanakieli sisältää ongelmia siinä määrin, että ne ylläpitävät myös valtamekanismeja. Pitkään aikaan en ymmärtänyt sanaa uhriutuminen, kunnes ystäväni kertoi sen tarkoittavan sitä, että uhri hyötyy esittämällä kärsivää ja se on yksilön syyttämiseen perustuvaa. Se oli minulle outoa, kun en saanut puhua rikoksista. Sitä ei kysellä, mitä uhriutumisesta syyttävä hyötyy. Keskustelu on yksilökeskeistä, moralismiin ja syyttämiseen perustuvaa, joissa on tilaa enemmän mielikuvitukselle kuin totuudelle. Yhteisön tuottamista valheista ei ole vielä selkeää sanaa, joissa menetelmät tuottavat uhraamisen. Ehdotan sanaa uhrauttaminen, jossa menetelmät tuottavat uhrin. Olisi hyvä kysellä, miksi yhä kaikenkarvaiset opit johtaa maailmassa, miksi yhä moraalin perusteet ovat mielikuvituksen ja suorastaan luulon ylläpidossa vallan avulla, enemmän siinä todistetaan mielisairautta kuin totuutta. Tarkkaan havaitsijat ovat harvassa.

Raija