KÄSKYMUOTOA

 

Aloitin työurani päiväkotiapulaisena jo 45 vuotta sitten. Silloin elettiin hyvin vahvasti hierarkkisten valtateiden aikaa, suoraan eteenpäin vauhdilla kuin luotijuna, jossa työntekijän asema oli paikkoja myöten ylhäältä ohjattua, mitä oikeuksia hänellä oli olla ja missä, korkeammassa asemassa oleva määritteli, miten saat kokea ja ajatella. Tehtäviini kuului siivoaminen. Kerran räntäaikaan harmitti, kun vanhemmat lompsivat sisälle kenkineen. Laiton eteisen oveen lapun, ”jättäkää kengät eteiseen”, johtava opettaja tuli ja repäisi lapun, ”täällä et puhu käskymuodossa”. Se ei näytä olevan helppoa kenellekään, oppia kysymään, etsimään ja tuomaan mieli/muistikuvia niin, että se edesauttaa ajattelun kehitystä yhteisössä. Olisi hyvä oppia sanomaan välillä, voisitko, tämä jäi pysyvästi puhekieleeni nöyryytyksen seurauksena, siitä huomautettiin koulutuksessa, miksi kysyt aina niin. Selkeä esitystapa helpottaa ymmärrystä, on eri asia opettaa ongelmanratkaisua ja luovuutta, ajattelun aakkosia, ja toteuttaa rutiinien toistoa.

Hierarkia näkyy kielen käytössä, vallan käyttö palvontana, kielen muodot sallimisena ja sallimattomuutena, sen muodot ja tavat tukevat kielen kautta valtaa, lisäävät jopa narsismia ylistyksien kautta. Liiallinen kontrolli on harmillista, sillä puhumattoman kansan ongelmana on juuri se, ettei itseilmaisua ole paljon vuorovaikutuksessa. Ajattelua voidaan estää monin keinoin, kun jo lapsuudessa liiallisesti panostetaan esim. kieleen ja liikuntaan, ja tunteet jää pimentooon, eipä ihme että meillä on paljon mielenterveysongelmia. Se näkyy oppiaineiden valinnoissa, näkyi jo opetussuunnitelmissa. Sauli Niinistö puhui uudenvuoden puheessa, ettei sitä opetusta niin paljon tarvitse, riittää kun on laskento, äidinkieli ja liikunta. Itse olin 2000 vuoden alussa niin rohkea, että kävin tästä väittelyä yhden lehden yleisönosastossa. Nykyään en ole niin vahva näkemyksissäni, itsetuntemus on alati syventyvää ja ehkä kehittyy itseilmaisun myötä, jos sitä sallitaan, vielä ollaan monessa paikassa enemmän rankaisun puolella.

Joku kirjoitti viikko sitten kolumnin, ettei Suomessa ole opittu ajattelua. Yksi ystäväni on hyvin suosittu somessa ja hänellä on paljon seuraajia, hän näyttäisi olevan kuin hierarkian ylimmällä rappusella. Hänelle jaellaan sydämiä virtanaan ja ylistetään ihanuutta. Hän käyttää pääosin käskymuotoa jakaessaan ohjeita kanssakulkijoille, hän vastaa ohjeistaen, kun kysyy asioita. Toinen, joka saa myös paljon tykkäyksiä ja huomioita, osaa jo keskustella sekä tuoda asioissa eri puolia esiin. Arpeni sielussa luovan kielen käytössä on vahva ja heikentää kielellistä ilmaisuani, mikä kuuluu itseilmaisuun ja on elävöittävä kokemuksessa, ilon syntymässä. Monissa uskonnoissa tämä luovuus on kiellettyä. Mika Kaurismäen elokuva ”Tyttökuningas” kertoo Ruotsin kuningattaresta, joka muuttaa Italiaan ja katoliseen uskoon, koska siellä luovuus on luvallista ja hyväksytään ihmisyyteen, hän perustaa sinne taidekoulun, koska protestanttinen uskonto Ruotsissa ei hyväksy luovuutta, on vain sanan toistoa. Pidän sanakieltä tärkeänä ja luovuutta siinä ymmärryksen sekä ihmisyyden kehityksen ehtona, että koko ihminen ja ihmisyys voivat olla vapaana kokemuksissaan ja kehityksissään, itseohjautuvana, ja tällöin myös tunteet on kokemuksissa mukana, ja sitä kautta syntyy välittämistä, toisten kokemusten huomiomista, parhaimmillaan myötäelämistä, jos ei tulkita ja analysoida toisten kokemaa. Tunteet ovat oppimisen perustaa, aktivoivina ja mielikuvien synnyttäjinä, ja minuudessa nk. ego jäsentää niitä kielikuviksi ja yhteisesti ymmärrettäviksi.

Kun näitä arvovalintoja miettii, ei ihmettele, miksi ihminen on väkivaltainen ja sotaisa, kun tunteita häpäistään ja suljetaan pimentoon nk. alitajuntaan, kävellään ylitse ihmisyydessä, vallan avulla määritellen toista, eikä yksilöllä ole oikeutta omiin tunteisiin.

Yksi ehkä surullisin asia, mikä puhutteli minua opiskeluaikoihin, oli endorfiinin tuotanto aivoissa, jossa syntyy mielihyvää, kun näkee itsensä/kaverin voittavan, ja siinä samalla myös toisen häviävän. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä asioita on jäsentää ihmisarvo niin, että meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus oppimiseen sekä ihmisyyteen. Jos ja kun koulutuksissa lähtökohtana on kilpailuhengisyys, endorfiinit alkaa ohjata eteenpäin menoa ja nautinnollisuuteen taipuvaiset syöksyvät kilpailuareenalle voittamaan muut, heitä ihannoidaan ja elimistö palkitsee siitä. Siksi peruskoulutuksen tärkeimpiä asioita on nähdä ihminen monine puolineen, ettei kateus ja ahneus tule hyveiksi ohjaavina kulttuureissa.

Äidinkielen oppiminenkin on pitkän matkan tie, matematiikassa voidaan oppia jakamaan ja liikunta tasapainottaa kohtuullisena elimistöä kohti terveyttä. Minulla on paljolti toteava kielen muoto, pyrin vain ihmisyyden näkemiseen ja kuulemiseen, ja se onkin niitä elämän vaikeimpia asioita, kuten olette huomanneet, emme kukaan vieläkään osaa sitä.

Raija

MILLOIN NAUTIMME, MILLOIN EMME

 

Joku puhui joskus, kuinka hän nauttii kivusta kuin rakkauden ilmentymänä. Minulle tämä on hyvin vieras näkemys, enkä sitä ala väittämään, etteikö se toiselle voi olla totta, se on hänen kokemuksensa eikä minulla ole mitään oikeutta kyseenalaistaa sitä oman kokemukseni mukaiseksi ja/tai vaatia toista uskomaan omani näköistä, ei hänenkään muilta hänen mukaiseksi. Olen käynyt kivun läpi kuin helvetin koulun, tutkinut sitä itsessäni, nähnyt sen ulottuvuuden eri olotiloissa ja tilanteissa, eri mahdollisuuksissa ja todennut surullisena, että puhutaan liian paljon nk. normaalien kehitysten puitteissa, valinnan mahdollisuudessa ja halun konteksteissa. Olen kuunnellut ihmisten kokemuksia kuin viimeistä huutoa hätäiseltä, miksi hän ei pääse tuskastaan ulos. Muistan henkilön, joka sanoi, että hänelle tuotti tietyt ruoka-aineet kipua ja vatsaoireita, olivat tuottaneet vuosikymmeniä, ja kuinka hän ei kyennyt päästämään irti tästä kokemuksesta, vaan söi välillä kivun tuottavaa ruokaa, että olo olisi ”normaali kipuineen”. Enkä usko, että hän nautti siitä, enemmän hän suri sitä, ettei kyennyt irtaantumaan tavoistaan.

Näyttää siltä, että sekä usko, uskonnot että tiede jättää väliin sosiaalisen vallan vaikutukset, kenelle suodaan itseilmaisua ja kenelle ei, kenelle annetaan pakkorooli, ja kenelle vapaus. Valta ja hierarkkiset järjestelmät ideologioineen itsetarkoituksellisesti pitävät yllä näitä systeemeitä ilman nykyaikaisen tiedon tuomaa apua, kuin pakkomielteet historian toistamisessa. Kuinka monet korkeassa asemassa olevat, julkisuudessa elävät yliopiston professoreita myöten julistavat kuinka minuudesta tulee luopua, tahdosta ja halusta. Silloin ihminen menettää mielen, nautinnon ja itsestä iloitsemisen, hän ehkä suorittaa ja tekee toiminnallisesti liikkuen. Aina ei nautintoa tule, eikä se ole tarpeen, eikä edes mahdollista, joskus rutiinit on tarpeellisia ja niistä täytyy välillä vapautua elävyyden saamiseksi kehoon. Kun minuudesta luopuu, menettää osan elämästään, elävyytensä, eikä kehollisia toimintoja tavoita mielekkäänä. Ehkä juuri tässä kohtaan oman kehitykseni ja nk. normaalien ihmisten kehityksien ero näkyy, heille on kehittynyt persoonallisuus, mitä minulle ei ja sitä kautta kehittyy tientynlaisia kokemuksia, joita niin monet valtaa vaille olevat eivät koe. Maailman näkemykset eivät ulotu heikommissa asemissa oleviin ja sitä kautta ihmisyyskokemusten tunnistettavuuteen. Onko kuitenkin se vallan ilmentymä, missä näkee kidutuksia, kehitetyn uskon varassa rakennettua itsen uhraamista kiduttamalla ja alistumalla valtamekanismeihin yhteisökonteksissa, mikä ei ole enää vapautta vaan orjuutta. Vastuuttomuutta en hyväksy, jotain kärsimystä on aina, jonkinlaista ehtoihin alistuvuutta toimintojen ylläpitämiseksi, on maailman erehtyväisyyttä, mutta elämän oikeutta kunnioitan ilman kärsimyksen tuottamista.

Vain oman kokemuksen kautta vaatiminen ja oleminen toiselle on kuin uskomiseen pakottamista, sieltä nousee usein julistuksen omaista oppia toiselle, ja usein juuri näkee, kuinka toiset eivät hyödykään tästä opista ja se selitetään sillä, ettei yksilö halua ja tahdo, eikä huomioida ettei persoonallisuus olekaan kehittynyt tällä tavoin kuin itse on kokenut, vaaditaan toiselta samaa ja tottelevaisuutta. Moni voi löytää uskon kautta vapautumisen kokemuksen, kun sen taustalla on persoonallisuuden kehitys, jossa myös on saanut valtaa ja valintaa, mutta kun ihminen on pakotettu rooliin, hän ei suinkaan valitse elämäänsä, vaan mahdollisesti yrittää roolin avulla vapauteen ja/tai pakenee tyystin yhteisöistä. Näin syrjityt ja pakotetut eivät saa muuta kuin moralistin tuomion. Rooliin alistettu voi yrittää kestää kipuansa, hymyilemällä, yrittäen erilaisia vapauden menetelmiä, että olo helpottuisi, pako on joskus tarpeen että jaksaisi. Kehokipu tulee ikään kuin kehon pinnalle, lihasehdollistumana kokemuksiin ja ehkä se voi vaikuttaa kokijalle valinnan valikolta ja onkin sitä, kun se on totta, uskoa, vapautumiseen tarvitaan kokonaisuus kehoyhteyksiin toiminallisesti pyrkien.

Kokemuksessa ovat läsnä menneisyys, tulevaisuus ja tässä ja nyt vaikutukset ympäristövaikutteineen. Pääosin ihmiset kohtaavat oman kokemuksensa ikään kuin valtoimesti kelluen, jokseenkin tiedostamatta sen ulottuvuuksia tekojen vaikutuksista, kuin kertomusten ja uskomusten kautta. Itse opin vasta koulutuksen jälkeen, lukuisten harjoitusten avulla tarkastelemaan kokemustani ja etsimään menetelmiä, kuinka vaurioita voi korjata ja päästään lähemmäksi todellista vapautta ja itseksi tulemista, mielikuvitukseen, vapaasti aistimiseen ja tunteisiin. Mitään täydellisyyttä ei ole olemassa, on vain opittavia polkuja, hitaasti ja toisten/itsen avulla, tiedon tuella ja se vaatii tietoista itsen sekä toisen ihmisen kunnioittamista.

Olen saanut kokea varhaislapsuudessa hyvää vapautta leikkiin ja itseilmaisuun. Nuoruudessa jouduin ympäristön taholta pakotettuun rooliin, jossa ei ole ollut vapautta kokea itseä niin kuin se olisi ollut vapautuneena mahdollista, menin lukkoon ja pakkorooliin vapauden menetyksestä. Tämä pakkorooli oli se, mihin en koskaan sopeutunut. Ehkä lapsuudesta tulleen normaalin aggression avulla nousin välillä pintaan, mutta luhistuin myös täysin tiedostamattomaksi ja itseäni hallitsemattomaksi, kun oikeuteni täysin riistettiin. Se toi äärettömän kankeuden kehoon, siitä ei päässyt irti liikunnalla ja vasta sitten kun pääsin vapauteen, liikunta auttoi lihaskankeudesta osittain irti. En koskaan nauttinut kivusta ja ”rakkaudesta”, en halunnut enkä tahtonut sitä, sulkeuduin pois itsestäni, kun en saanut itsemääräytymiseen oikeutta ja kunnioitusta. Se tie vei minuuden sulkeutumisen kautta kärsimyksen raitille, muistini alkoi kadota ja heikentyä, kun tahtoa ei ollut, ei vapaata itseilmaisua, ei nautintoa, vaan tilalle tuli ahdistus, tyhjyys ja pelkkä ruumis, kuollut elävyydestä.

Roolivankilassa persoonallisella tasolla aina kehoa myöten oleminen tuottaa kipua ja tuskaa, ei nautintoa, roolista vapautumisen yrittämisen vaiheessa voi kokea ikään kuin iloa vapautumisesta hetkellisesti, mutta vankeudessa olo kangistuu yhä enemmän kuin pakkoaistimiseksi hengityksen mahdollistumisessa, välillä katkonaisesti ja sitä uusinnetaan siellä missä pakotetaan olemaan tietynlainen, jos hetkeksi jossain voikin päästä vapaalle, se lukittuu toisessa paikassa taas pakotettuna. Kuinka moni nainen onkaan vielä pakkorooleissa sidottuna paikkaan ja tietynlaiseen tekemiseen ja olemiseen, kuten mieskin. Pitkien prosessien läpi, liikunnalla kehon olo voi helpottua, mutta mielen vapautuminen vaatii monenlaista itseilmaisun välinettä ja harjoittelua päästä pois pakkoroolista. Minulle se oli maalausta, kirjoittamista ja näyttelemistä kesäteatterissa. Yksistään äänen vapautuminen tuskasta, ahdistuksesta ja kehojäykkyydestä vaati vihaisen naisen roolia huutamalla ulos. Näyttelijäkaveri sanoikin, että hänen täytyi laittaa kädet korville kun aloin huutamaan.

Itseilmaisun kehittyessä ja vapautuessa pakkoroolista tarvittiin yhä uudelleen ja uudelleen harjoitusta tuottaa itseä näkyväksi etäännyttäen kokemuksen kauemmaksi erilaisin kuvauskeinoin ja menetelmin, että saattoi nähdä itseään, alkaa tuntea tunteita. Juuri näissä vapautumisen roolien vaiheissa ulkopuoliset tulkitsevat toista nauttijaksi, vaikka kohde yrittää vapautua, rooleissa hymyillä estääkseen julmia rangaistuksia tmv. Juuri näissä persoonallisuuden tuijotuksissa tulkitaan, että yksilö on narsistinen, vaikka ei puhuisia sanaakaan, ei vaatisi mitään, mutta pakkorooliin alistaminen on voinut tuoda psyykkisen puolustuksen kautta voimakkaan ulospäin suuntautuneen kehojännitteen, mitä katsotaan myös seksuaaliseksi viettelykseksi. Vaikka narsistiksi kutsuttu ei vaatisi, pyytäisi sanallakaan mitään, hänet luokitellaan siksi, joskus juorujen perusteella, mutta ainoastaan myös siksi, että hänen psyykkinen kipunsa näkyy kehossa jännitteenä ja/tai itsensä esiin tuomisena muilla keinoin, vaikka puhumista yrittäen. Se voi olla hengissä pysymisen ehto, huutaminen, vaientamista vastaan, jatkuva hätätila. On röyhkeää vaatia ihminen pois elämänoikeudesta, hiljaisuuteen, ettei se häiritsisi valtaapitävää.

Joskus sitä hämmentyy kuinka paljon onkin ihmisillä näitä kokemuslukkoja, joista he eivät pääse eroon, kun kokemus estää näkemästä ja kuulemasta sekä itseään että muita, muistikuva on kiinni kinesteettisessä muistissa pakkona. Eräs henkilö on kysynyt yhteen asiaan ja tilanteeseen liittyvää tekemistäni yhä aina uudelleen, oletko siellä nyt ja oletko siinä mukana. Olen selittänyt hänelle vuosikymmeniä, etten ole siellä paikassa enkä tilanteessa enää mukana, mutta hän kysyy aina uudelleen, koska tilanne oli meille yhteinen, ja hän tavallaan uskoo, että olemme yhdessä siinä ja yhä uudelleen kysyy asian. Olen todella hämmentynyt muistitutkimuksista, joissa lähestytään muistipakkoa tai muistamattomuutta vain persoonallisuudesta käsin, eikä huomioida sosiaalisia realiteettejä, kun ei saa puhua ja/tai mitenkään ilmaista esimerkiksi tunteitaan, vaan niistä rangaistaan, asiat voivat olla tabuja ja/tai rikoksia takana. Kun en saanut puhua, ei myöskään kielimuistini kehittynyt, puheen tuottaminen oli estetty, asiasta puhuminen, saatoin vain vapautumisen jälkeen luoda muistikuvia etuaivolohkolla, nähdä niitä, mutta en ilmaista puhuen, mikä tulee eri aivolohkolta, ja pakkoroolissa oleminen ympäristön vaatimuksesta esti kehityksen. Kun kaltoin kohtelua on, ei tunteita eikä ajatuksia voi myöskään kootusti ja keskittyen synnyttää, vaikka kuinka ohjeistettaisiin, kun tunnesyöksyjä ei voi hallita, kun niitä lyöntejä tulee vain lisää. 

Moni sanoisi nyt, miksi et lähtenyt pois, se ei ole reaalista ja mahdollista, se on satua, jos kyse on toimeentulosta ja henkiinjäämisestä, eikä minulla silloin ollut koulutusta päästä työn avulla eroon tilanteesta, ei ollut taloudellista turvaa, kun sosiaalitukia ei ollut ja kun oli elettävä.

      Raija