Oli vuosi 1978, olin elänyt elämääni neljännesvuosisadan. Aamulla töissä kuuden aikaan johtajalle oli ilmoitettu isäni poisnukkumisesta äkilliseen sairauskohtaukseen. Tilanne oli outoudessaan erikoinen, mistä äiti oli saanut aamutuimaan työpaikkani numeron. Aika pysähtyi, en osannut kohdata edes itseäni, saatikka työkavereita. Aloin kulkea sumussa, autopilotilla. Minulla oli juuri menossa vaikea avioero, torjuin muun vastaantulevan, en jaksanut. Mieleni ei kyennyt vastaanottamaan tietoa kuolemasta, se upposi jonnekin paikkaan, mikä ei ollut tavoitettavissa. Isäni haudattiin, en tiedä olinko ollenkaan siellä läsnä ja paikalla, kuljin kuin robotti. Mieleni oli kuitenkin armollinen, muutaman kuukauden päästä kulkiessani kadulla, vastaani tuli ihminen, joka toi esiin muistilokeroista isän yhdennäköisyydellään, mieli nosti pintaan kokemuksen, mitä en ollut pystynyt kohtaamaan. Olinko valmis vielä suruun, aloin tiedostamaan asian, isän kuolema oli totta. Isä oli vasta 58 vuotias.
Vuosien saatossa, tavatessa sisariani tai muutoin isäasiaa ajatellessa, suru tuli esiin lempeämmin, ikään kuin elämän armollisuudessa, että jaksoin sen kohdata. Monien surullisten asioiden kohdalla olen todennut saman, asia tulee esiin kuin ennakoiden, johonkin yhteyteen.
Olen säästynyt pääosin sellaisilta kuolemilta läheisyydessä, jossa elämä on vienyt yhtäkkiä ihmisen pois, kuin kirkkaalta taivaalta, tapaturmissa, sairauksissa, murhattuna, elämänkulkuja ei voi ennustaa. En edes osaa kuvitella, minkälaisen kokemuksen tuo lapsen menetys äkillisesti, tai jos ja kun kuolemia voi tulla jonossa, kuinka sen kestäisi. Silloin ei löydy sanoja, on vain hiljaisuus, odotus toisen uskalluksesta kohdata asia. Kun isä kuoli, nuoren aivoituksissani hän oli jo vanha ja saatoin olla valmiina kuoleman kohtaamiseen yleisesti, pystyin hyväksymään, mutta mieli ei kuitenkaan kestänyt. Omat traumat siis estivät kohtaamista.
En ymmärrä, enkä hyväksy sitä, että kuolemaa ja tuskaa tuotetaan, sodissa, murhissa, henkisissä kidutuksissa, ihmisten vallanhimon vuoksi. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä, ei sitä tarvitse tuottaa. Olen ammatillisuuden puolestapuhuja. Tieto on tärkeimpiä viisauden valvonnassa, elämän todellisuus ei aukene helposti, monet valheet rientävät kokemuksiimme tarinaksi, se mikä ei ole totta, joskus se on tarpeen, että ihminen selviytyisi. Luen parhaillaan kirjaa, ”Tuomittujen terapeutti” Tiina Alakärppä. En ole juuri koskaan lukenut niin rehellistä kirjaa elämän todellisuudesta, monien arvojen kummallisuudesta, kun ne kääntyvät itseään vastaan. Esim. kun toivo, anteeksianto ja kunnioitus vaeltavat ylivallan alaisuuteen, ne ovatkin keinoja, jossa toisia nujerretaan ja tuhotaan, ei aina, tasapainoisia ihmisiä on myös olemassa. Nykyään luen paljon kirjoja, päivittäin. Olen kriittisempi luettuun, kuin nuorempana, ehkä kykenen jo kohtaamaan paremmin todellisuutta. Viime viikolla luin erittäin arvostetun, ylistetyn ja kuuluisan bestselleristin kaksi kirjaa, rikosromaaneja, jotka ovat kovin luettuja miljoonien keskuudessa. Havahduin siihen, kuinka kirjassa luotiin henkilökuvia, sukupuoliroolien avulla, ulkoisesti kuvaten. Kuinka paha oli juuri se kalju lihavahko mies ja viekas taas kaunis nainen. Niin harvoin näkee vallan väärinkäyttäjän kritisointia, niitä vinosti tarkkailijoita, joilla leimoja lentelee heikompiin vallankahvassa, ehka jopa asiallisimpiin.
Elämässäni on tullut vastaan monia ihmisiä, jotka ovat opettaneet enemmän kuin mitkään vuosia kestäneet koulutukset. Yksi näistä sanoi, ”älä tee koskaan toisesta lausuntoa”, hän oli päättänyt sen, kun oli nähnyt, miten asiat vääristetään monien kohdalla, hän oli psyyken asiantuntija. Pääosin olen todennut, että ihmiset luovat toisesta vääristyneen kuvan, vain omaa valtaansa ja asemaansa korottaakseen. En erityisesti pidä ihmisten ylentämisestä, enkä siedä alentamista, kunnioitus ja kuuleminen ovat parhaimpia ohjeita, oikeudet ihmisyyteen inhimillisten kokemusten kautta, että oppimista voi tapahtua Ei se tarkoita, että ihminen uskoo ja luottaa sokeasti. Noin kolmekymppisenä silmäni avautuivat tarkastelemaan todellisuutta sellaisena kuin se on, (en väitä, että aina näkisin)kun kävin äidin kanssa taistelun, ”miksi teit niin” ja ymmärsin aikuisen ongelmia, kykenemättömyytenä kärsimyksen suossa, selviytyä kunnialla kaikissa kohtaa, apua ja tukea ei ole saatavilla, enemmän on valtaa ja alistamista, toisten hallitsemista, arvostelua. Myötäeläminen ei ole yleistä.
Olen todennut, ettei se, mitä ihminen on, johda suhtautumisessa hänen näkemiseensä todellisena. Olipa kuinka fiksu, asiallinen, huomioiva, kuunteleva ihminen, niin hänet tyrmätään usein, ei aina. Kuin paha saisi aina palkkansa ja vallan. Ihmiset elävät omien ongemiensa värjääminä, traumojensa sokeuttamina, näkemättä toista sellaisena kuin hän on, omien ennakkoluulojensa kahlitsemina. Uskon, että suurin syy tähän on hierarkisoitunut vallankäyttö, toisen näkeminen arvostamiensa asioiden risteyttämänä, ei kuullen. Kun kunnioitetaan, niin silloin pääosin kuullaan toista ja hänen näkemyksiään. Ei aina ja kaikkialla. Erilaisuus on tärkeää oppimisen kannalta, kun kuulemme, me opimme. Erilaisuus ei ole itseisarvo itsensä kohottamiseen toisten yläpuolelle. Niin monipuolisesti tulisi ihmisen kulkea eri reittejä, että näkisi enemmän, yksikertaistaminen vie jäsentyneempään päättelyyn, mutta voi viedä pois asioita näkyvistä. Olen huolestunut siitä, ettei taide eri muotoineen tule ihmisyyden kehitykseen kovinkaan usein kehittävänä, katselemmeko vain itseämme varten.
Niin monta kertaa olen nähnyt, kun todellisuuden ja asian kieltäjät tulevat kuulluksi, asian esiinottaja leimataan. Negativismi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti