SURUN OUDOT KIERTEET

 

Oli vuosi 1978, olin elänyt elämääni neljännesvuosisadan. Aamulla töissä kuuden aikaan johtajalle oli ilmoitettu isäni poisnukkumisesta äkilliseen sairauskohtaukseen. Tilanne oli outoudessaan erikoinen, mistä äiti oli saanut aamutuimaan työpaikkani numeron. Aika pysähtyi, en osannut kohdata edes itseäni, saatikka työkavereita. Aloin kulkea sumussa, autopilotilla. Minulla oli juuri menossa vaikea avioero, torjuin muun vastaantulevan, en jaksanut. Mieleni ei kyennyt vastaanottamaan tietoa kuolemasta, se upposi jonnekin paikkaan, mikä ei ollut tavoitettavissa. Isäni haudattiin, en tiedä olinko ollenkaan siellä läsnä ja paikalla, kuljin kuin robotti. Mieleni oli kuitenkin armollinen, muutaman kuukauden päästä kulkiessani kadulla, vastaani tuli ihminen, joka toi esiin muistilokeroista isän yhdennäköisyydellään, mieli nosti pintaan kokemuksen, mitä en ollut pystynyt kohtaamaan. Olinko valmis vielä suruun, aloin tiedostamaan asian, isän kuolema oli totta. Isä oli vasta 58 vuotias.

Vuosien saatossa, tavatessa sisariani tai muutoin isäasiaa ajatellessa, suru tuli esiin lempeämmin, ikään kuin elämän armollisuudessa, että jaksoin sen kohdata. Monien surullisten asioiden kohdalla olen todennut saman, asia tulee esiin kuin ennakoiden, johonkin yhteyteen.

Olen säästynyt pääosin sellaisilta kuolemilta läheisyydessä, jossa elämä on vienyt yhtäkkiä ihmisen pois, kuin kirkkaalta taivaalta, tapaturmissa, sairauksissa, murhattuna, elämänkulkuja ei voi ennustaa. En edes osaa kuvitella, minkälaisen kokemuksen tuo lapsen menetys äkillisesti, tai jos ja kun kuolemia voi tulla jonossa, kuinka sen kestäisi. Silloin ei löydy sanoja, on vain hiljaisuus, odotus toisen uskalluksesta kohdata asia. Kun isä kuoli, nuoren aivoituksissani hän oli jo vanha ja saatoin olla valmiina kuoleman kohtaamiseen yleisesti, pystyin hyväksymään, mutta mieli ei kuitenkaan kestänyt. Omat traumat siis estivät kohtaamista.

En ymmärrä, enkä hyväksy sitä, että kuolemaa ja tuskaa tuotetaan, sodissa, murhissa, henkisissä kidutuksissa, ihmisten vallanhimon vuoksi. Elämässä on tarpeeksi kärsimystä, ei sitä tarvitse tuottaa. Olen ammatillisuuden puolestapuhuja. Tieto on tärkeimpiä viisauden valvonnassa, elämän todellisuus ei aukene helposti, monet valheet rientävät kokemuksiimme tarinaksi, se mikä ei ole totta, joskus se on tarpeen, että ihminen selviytyisi. Luen parhaillaan kirjaa, ”Tuomittujen terapeutti” Tiina Alakärppä. En ole juuri koskaan lukenut niin rehellistä kirjaa elämän todellisuudesta, monien arvojen kummallisuudesta, kun ne kääntyvät itseään vastaan. Esim. kun toivo, anteeksianto ja kunnioitus vaeltavat ylivallan alaisuuteen, ne ovatkin keinoja, jossa toisia nujerretaan ja tuhotaan, ei aina, tasapainoisia ihmisiä on myös olemassa. Nykyään luen paljon kirjoja, päivittäin. Olen kriittisempi luettuun, kuin nuorempana, ehkä kykenen jo kohtaamaan paremmin todellisuutta. Viime viikolla luin erittäin arvostetun, ylistetyn ja kuuluisan bestselleristin kaksi kirjaa, rikosromaaneja, jotka ovat kovin luettuja miljoonien keskuudessa. Havahduin siihen, kuinka kirjassa luotiin henkilökuvia, sukupuoliroolien avulla, ulkoisesti kuvaten. Kuinka paha oli juuri se kalju lihavahko mies ja viekas taas kaunis nainen. Niin harvoin näkee vallan väärinkäyttäjän kritisointia, niitä vinosti tarkkailijoita, joilla leimoja lentelee heikompiin vallankahvassa, ehka jopa asiallisimpiin.

Elämässäni on tullut vastaan monia ihmisiä, jotka ovat opettaneet enemmän kuin mitkään vuosia kestäneet koulutukset. Yksi näistä sanoi, ”älä tee koskaan toisesta lausuntoa”, hän oli päättänyt sen, kun oli nähnyt, miten asiat vääristetään monien kohdalla, hän oli psyyken asiantuntija. Pääosin olen todennut, että ihmiset luovat toisesta vääristyneen kuvan, vain omaa valtaansa ja asemaansa korottaakseen. En erityisesti pidä ihmisten ylentämisestä, enkä siedä alentamista, kunnioitus ja kuuleminen ovat parhaimpia ohjeita, oikeudet ihmisyyteen inhimillisten kokemusten kautta, että oppimista voi tapahtua Ei se tarkoita, että ihminen uskoo ja luottaa sokeasti. Noin kolmekymppisenä silmäni avautuivat tarkastelemaan todellisuutta sellaisena kuin se on, (en väitä, että aina näkisin)kun kävin äidin kanssa taistelun, ”miksi teit niin” ja ymmärsin aikuisen ongelmia, kykenemättömyytenä kärsimyksen suossa, selviytyä kunnialla kaikissa kohtaa, apua ja tukea ei ole saatavilla, enemmän on valtaa ja alistamista, toisten hallitsemista, arvostelua. Myötäeläminen ei ole yleistä.

Olen todennut, ettei se, mitä ihminen on, johda suhtautumisessa hänen näkemiseensä todellisena. Olipa kuinka fiksu, asiallinen, huomioiva, kuunteleva ihminen, niin hänet tyrmätään usein, ei aina. Kuin paha saisi aina palkkansa ja vallan. Ihmiset elävät omien ongemiensa värjääminä, traumojensa sokeuttamina, näkemättä toista sellaisena kuin hän on, omien ennakkoluulojensa kahlitsemina. Uskon, että suurin syy tähän on hierarkisoitunut vallankäyttö, toisen näkeminen arvostamiensa asioiden risteyttämänä, ei kuullen. Kun kunnioitetaan, niin silloin pääosin kuullaan toista ja hänen näkemyksiään. Ei aina ja kaikkialla. Erilaisuus on tärkeää oppimisen kannalta, kun kuulemme, me opimme. Erilaisuus ei ole itseisarvo itsensä kohottamiseen toisten yläpuolelle. Niin monipuolisesti tulisi ihmisen kulkea eri reittejä, että näkisi enemmän, yksikertaistaminen vie jäsentyneempään päättelyyn, mutta voi viedä pois asioita näkyvistä. Olen huolestunut siitä, ettei taide eri muotoineen tule ihmisyyden kehitykseen kovinkaan usein kehittävänä, katselemmeko vain itseämme varten.

Niin monta kertaa olen nähnyt, kun todellisuuden ja asian kieltäjät tulevat kuulluksi, asian esiinottaja leimataan. Negativismi.

Raija

KAHTA PUOLTA ETSIEN

 

 

Tästä tulikin melkein kirja. Lukuaika 15 - 20 min.

Tulen niin surulliseksi siitä, että luodaan ideologioita ja ismejä vastoin ihmisen luonnolllista ja ”luojan luomaa”, poistetaan ihmisyydestä osia vain vallan alttarille kumartaen. Vaikka tämä ei ole helppo asia, sitä on tutkittu paljon, tiedetään mikä tuhoaa ja mikä tuo elämään ja ihmisyyteen sellaista hyvää, jota voidaan kutsua hyvinvoinniksi.

Joskus ja aika useinkin vaan tuntuu, ettei osata nähdä ihmisyyttä sen todellisuudesta käsin, vaikutteiden vaikutusta eri puolista, on liikaa tulkintoja, logiikka on haihtunut, järki ei sano, eikä viisaus auta, tieto on pirstaloitunut, emmekä näe kokonaisuutta, emme osia selkeästi, syyseurauksia. Yritän pitää mielessäni sen, minkä psykiatrikouluttajani opetti. 97 % meistä on enemmän ja/tai vähemmän harhaisia. Yksistään jo sanakielen kautta syntyy ongelmia, merkitykset sekoittuu ja syntyy näkemyksiä, joissa yhtenäistä kuvaa ei saada rakenteellisten tekijöiden kautta vaikutteistaan käsin yhdistettyä loogiseksi, ei ole periaatteita, selkeitä prosesseja, eikä aina tahtoakaan yrittää mahdollisimman toimivaa ihmisyyttä vieden sitä yhteisöön, tai asiaa, koneet tuntuvat johtavan tätä maailmaa, taistelut vallasta. Kun yhteinen tietomme kuljettaa meitä, onko kuitenkin parempi, että on enemmän erilaisia näkemyksiä, mikä tuo virtaa oppimiseen, kuin yhteistä paatosta. Erikseen on sellainen virallinen kanta ja näkemys, mikä on sovittua ja tutkittua, missä ohjautuu suunta.

Luovuus on mielen ominaisuus, sisäisen minuuden hiljaisuudesta syntyvä ihmeellinen kuvien ja sanojen kauneus, mikä auttaa yksilöä luomaan uutta. Tämä edm. on luovuudessa hedelmällinen, ikään kuin vapaa, jossa vapaus synnyttää uuden. Kun tarkkaan kuuntelee sisäistään, se ei ole tahdonalaisesti itse luotua, vaan jotain syvempää, ihan kuin viisauden maasta, jossa kauneus ja kieli sekä kuvat avaavat ymmärrystä näkemykseen. Se ei ole pelosta syntynyt ruumiin ikeessä kiinni, vaan vapauden tuulta, jossa minuuden vapaus ottaa vastaan jotain parempaa, mitä ei itse kykenisi luomaan. Jos ja kun yksilöitä aktivoidaan nk. kehotunteiden perään pelon ja ylitoiveiden kautta, eli yliaistimuksiin, niistä syntyy mieli/muistikuvien aktivaatio, jossa kehomuistin kautta jännite luo omaehtoisesti luovuutta, liikeaistimuksista. 

Epätoivo on vaarallista, jossa ihmisyys voi vajota pimeään syvyyteen.

Kun sisäinen minuus kuolee, juoksemmeko ympäristöärsykkeiden perässä vai olemmeko yksilöllisiä ja etsimme teitä, jotka tyyydyttävät todellisia tarpeitamme terveellä tavalla, yliärsykkeissä syväsyntyinen henkinen jää pimentoon. Onko tarpeita luotu perustarpeiden yliaktivaatiolla, ostamme yli tarpeen kuluttaaksemme, harrastamme jotain, mikä ei ole enää hyväksi ihmisyytemme kannalta? Usein ammatti-ihmisetkin alkavat tehdä päätelmiä viimeisistä reaktioista, kun joku ei halua tai kykene tai osaa kohdata itseään ja tunteitaan toisten vaikutuksesta, asioiden esille tuoja tuomitaan, sanansaattaja, koska hän on synnyttänyt tunteita, ja tässä kohtaa olen huomannut psykologiassa sokean pisteen, suutarin lapsi kulkee kengittä. Minuuden kuolemassa ihminen voi olla aggressiivinen, eikä se välttämättä liity reaktioon kyseisessä henkilössä, joka joutuu sen kohtaaman, se voi olla syntynyt muualta, pitkän matkan tulos alistamisesta, oikeudettomuudesta oppimiseen ja itseyteen, tai vain torjuttua ja kieltäytymistä kohtaamasta itsessä asiaa.

Yksi minäkuvauksen teoria on, että olemme kuin sipuli, jonka voi kuoria pikkuhiljaa ulkoiset kuoret ensin ja katsella sitten mitä tulee esiin. Yritän nyt tätä, jossa tuon hajatelmia esiin sekä omina kokemuksina, että havaintona muista. Aloitan sisäisestä lapsesta, joka voi unohtua kokonaan, kun kehomme on vahvempi ja alkaa rynniä eteenpäin sekä itsetahtoisena että ympäristön vaatimuksena, juosta enemmän kuin on hyväksi. Voi syntyä myös tahdoton tila itseohjauksen puuttumisena, jossa muisti toimii useimmiten kinesteettisen muistin toistoina, jossa itseys ei valitse. Itsen valintaa todistetaan psykiatrisessa näkemyksessä, lasta sanotaan omnipotenssiseksi, eli kaikkivaltiaaksi, perusteena ihmiskuva ihmisestä hyvänä ja/tai pahana, kehon reaktioaistimuksista ulkopuolelta lukien, ja lasta on katsottu itsekkääksi pyrkyriksi, mikä elää vielä kansan keskuudessa vahvana. Ei ole nähty sitä lapsen synnynnäistä sisäistä, mikä on alkanut kehittyä jo kohdussa, mielikuvat unina, kokemusviestit, jotka puhuvat kehon kielen kautta, itkuina ja iloina, aistimuksissa. Syntymäparkaisu on kuin hengitysohjain tunnekieleen, tuntemuksen kokemus. Sitten alkaa vuorovaikutuksesta syntyvät kokemukset. Objektisuhdeteoria kertoo kuinka lapsi samastuu vanhempiinsa, sisäistää heidän mielikuviaan kokemuksessaan, muuttuneenakin, eikä välttämättä yksilöä synny omaehtoisesti. Sisäisen minuudessa henkinen nousee kulttuurisista arvoista, kehollinen aivotoiminnasta, mikä tuottaa sisäisessä minuudessa elimistön toimintaa. Olisi enää pieni askel sitä kohti, että pahuus nähtäisiin oikeudettomuutena itseyteen, että huomattaisiin, että tuo pahuus voi olla sitä, että riistetään ihmiseltä sisäinen minuus.

Lähden lähestymään tätä kokemusmaailmaa ikään kuin vapauden kontekstissa opetettuun kehittyvään minuuteen, sisäisen itseilmaisun suhtessa, jossa syntyy vapauden kokemus mieleen, jos vapautta annetaan, ja sitten on kehorooli, mitkä molemmat voivat kehittyä ja vaurioitua, erillisiksi kummatkin puolet toimien, myös samat ihmisyydessä yhdessä. Myönteinen positiivinenkin on mahdollista. Näitä usein kuvataan taiteessa sekä uskonnoissa symbolisesti, mitä on sitten vaikeampi ymmärtää konkreettisesti järjen avulla, se on myös ajattelun kehitysvaihe itsensä löytämisessä, nähdä totuuttaan, tekojaan ja vuorovaikutuksen vaikutuksia, sanakielen, kehokielen ja liikkeen avulla. Katsoin MTV:llä sarjan, ”Pahan väri”, missä oli mielestäni onnistuttu kuvaamaan, kuinka ihmisyyden sisäinen itse sekä ruumisrooli haluineen ja tahtoineen ilmeni teoissa ja suhteessa toiseen ihmiseen projisoituen. Nämä molemmat puolet ihmisyydessä voivat kehittyä ja vain toinen, henkinen tai ruumispuoli. Sisäistä minuutta tutkitaan psykologian valossa ja ihmiskuva on valintojen, tahdon ja halun kautta toiminnat, mutta unohdetaan se, että pelkkä ruumisrooli voi kuljettaa ihmistä. Sitten tulee mittakeppi-ihmiset ja alkavat etsiä vastauksia aivoliikkeen vaikutuksista halun ja tahdon kautta selittäen, hyvä/paha akselilla, kuin valintojen tekijöinä, kun ne voivat olla reaktioita, tylsistymistä, mielen toistoa, pelin pelaamista ilman yksilöllistä merkitystä, tahdottoman ja haluttoman vaikutetta, ilman nautintoa ja iloa itsestä. Aistihimoihinkin voidaan ajautua, mutta se ei tuo aitoa nautintoa, vain hetken hurmoksen, tai tuhon tien, se on kuin harhapoluilla etsimistä, kun aitous ja syvät kokemukset ovat estyneet. Näitä eivät selitä moralistiset näkemykset ahneudesta, itsekkyydestä tai narsismista, ne ovat vain toistoja kehomuistista, joissa oikeus itseilmaisussa näkyy ruumisroolin kautta, mikä on ollut oikeutettua yhteisössä. Yhteisövalta ja yhteisöllisyys säätelee valintoja, niin paljon korostetaan yhteisyyttä, urheilupelit on näistä mainio esimerkki, yhteishengen luomisessa, mutta se voi olla ihmisyyden tuhoa, vain ruumisrooliin menoa, ja tuottaa hurmosta, mikä voi olla tiedostamatonta ja/tai tietoista valintaa. Kun minuus on täysin kadonnut, keho lyö vain sydänpumppauksen tahtiin, toistaa elämää ilman yksilöllistä kokemusta, vain aistitoistoina, jossa katoaa nautinto.

Kun sisäinen minuuteni kuoli, syntyi kuin syöksyammuntana hakua etsiä nautintoa, mitä ruumiskeho ei tuottanut kuolleena aistimuksista, se oli kaipuuta jostain syväkokemuksesta, että jossain voi olla ilonlähde. Tällöin juuri erehdytään tulkitsemaan ihmisen itsekkyyttä ulkopuoleta, kun yliaistimuksenakin yrittää löytää tien tiedostamatta selkeästi perusoikeuksiansa elämänlähteestä nautinnon ilona.

Molemmat puolet, niin sisäinen kuin ulkoinen voivat siis olla yli- ja/tai aliaktivaatiossa ja niihin vaikuttaa monet tekijät, arvostukset pääosin, kyvyt yksilöllisyydessä, osaako ja kykeenekö hän löytämään kultaisen keskitien.

Pääsääntöisesti me ymmärrämme sanakielen kautta ihmisyyttä, sen avulla oppien, sitten voi olla omat kokemukset, jotka kertovat muuta, eivätkä suinkaan sitä yleistä kehitystä, mikä tutkimuksissa todetaan. Yritän ymmärtää tässä kehityksiä roolien valossa, jota sitä ihminen voi valita tai ei, riippuen ympäröivästä kulttuurista, vallasta.

Kun olin elänyt nk. normaalin lapsuuden ja aikalailla vielä hyvin vapaudessa leikkien, laulaen ja itseäni tunnistaen sekä tutkien, se katkesi 16 vuoden iässä itsemääräytymisoikeudenriistoon tuntemattomien taholta. Kun tapahtumaa ei uskottu, ei kuunneltu, eikä annettu puhua, vaan pidettiin hullun höpinöinä, valehtelijan kertomuksena, se oli tabu, johon ei saanut kajota, alkoi tarinoiden, ”paremman kertomuksen” aika. Ihmisillä ei ollut kykyä kohdata asiaa, ja moralistinen tuomitsemisvalta oli vallassa. Alkoi ruumisroolin aika ilman sisäisen minuuden tahtoa ja halua, itseilmaisu ja tunteet lukittuivat, puhe alkoi muuttua kangertelevaksi örinäksi, ahdistuksen piirtäessä kehon kautta tuskaa esiin, vähitellen sanat hukkuivat kehon uumeniin, eikä niitä saanut esiin ja keho oirehti niistä, puhumattomuuden kieli. Keho aktivoitui ahdistuksen kautta liian jännitteiseksi, ulkopuolisten havainnoissa itsekkyydeksi ja/tai narsistiseksi. Ihmisyys alkoi paljastua aggression tuottamana arvona, vain ruumisroolissa, mihin usein vielä liikuntaa tarjottiin avuksi, jännitteen purkamiseksi.

Kun sisäisen itseilmaisun vapautta ei ollut, kehoruumis roolina alkoi kehittyä lukittumiseen ja jäykistymiseen, lihakset eivät enää vapautuneet liikunnasta vaan enemmänkin lukittuivat lisää lihakseen. Mikä on tämän opetus, mihin suuntaan liike lihaksessa aktivoituu, ulospäin vai sisäänpäin lukittuen ja kerääntyykö se voimaksi lihakseen, mikä ei enää toimi ainenvaihdunnan kautta/avulla, kun peruselintoimintojen tuottamat aineosat aivojen avulla eivät tuota sitä, mikä tarvitaan kehoavautumiseen ja kehotoimivuuteen henkisestä aktivaatiosta alkaen ja aivotoiminnan antamana. Lihakset lukittuu, liike ei auta, niissä liike ei synnytä vapauttavaa tulosta vaan lukittuvaa. Kehon toiminallisuus kohti avoimuutta ei onnistu ilman sisäisen itsen avoimuutta ja vapautta, käskyvoimaa ei synny aivoista lähtevänä, vaan ruumis toimii kehomuistin kautta toistaen, myös sanakieli, mieli kuolee aistimuksina, tunteita ei synny, kun on suljettu ulos vuorovaikutuksesta, mieli syntyy vuorovaikutuksesta, lääketiede sanoo sitä aistimusyhdisteeksi, minulla loppui mielihyväkokemukset, kun vuorovaikutusta ei ollut. Itselläni oli syntynyt ruumisrooli ilman sisäisen vaikutusta, kun vapaus oli riistetty yhteisövallan avulla. Tahdonvoima on tärkeää, että voi ohjata minuuttaan valintoihin ja aktiviteettiin.

Surullisena katsoin, kun eräs henkilö jätti sisäistä minuuttaan osittain tutkimatta, kohtaamisen kyvyn puutteessa itsessään ja mahdollisuuksien olemattomuudessa sekä liian vaikeissa asioissa kanssakulkijoiden kanssa, hän hylkäsi vaurioittavat tunnetapahtumat suojellessaan itseään, kielsi ja torjui ja lähti jo nuorena aitajuoksuun, menehtyi reilun 20 vuoden juoksun jälkeen sisäelinvaurioon. Sisäelinten toiminta on erittäin vahvasti sidoksissa aivotoimintaan, ja lihasten kehitykseen ja sitä kautta sisäisen minuuden aktivaatioon. Kuinka pahalta tuntuikaan nähdä hänen kutistuneet lihaksensa viimeisissä kuvissa, eikö enää aineenvaihduntakaan toiminut ja/vai estyikö se juuri tuon sisäisen minuuden kieltämisen vuoksi, sitä kyselen, nivelet ja luusto vetivät puoleen aineita, ja vahvistuivat ylisuuriksi vetovoimasta, ruumisrooli kehittyy sisäisesti ulospäin lukittuen.

Ihminen on kokonaisuus, lienee jo klisee. Aitajuoksija lähti tottelevaisuuden tielle, uskomaan julistettuja arvoja ja johtajia, uhrasi itsensä urheilun alttarille, kun se arvoissa oli ylimpänä. Aina ei ole kysymys näistä edm. tekijöistä, on sosiaalisia uhkia ja pakkorooleja, tunnetukkeutumia, kielen osaamattomutta, opintomahdollisuuden puutetta, ruokaa ei ole. Niin monta kertaa olen törmännyt siihen, ettei omaa sanakieltä ole sisäistetty riittävästi, että ymmärrys voisi lisääntyä. Kun ihminen jää ruumisvankilaan mielensä suhteen, muisti yli/aliaktivoituu, ei toimi eikä oppimista synny. Nyt Ylellä on kampanja, jossa muistin tärkeyttä vähätellään, sitä voi olla liiallisena ja se voi häiritä oppimista, mutta kaikein suurin oppimisen estäjä on sisäisen minuuden hävittäminen, muistin aliarviointi, jolloin ihminen menettää itsemääräytymisensä, suoraan Venäjän pelikirjasta. Ihmiset osaavat syyllistämisen helvettiin asti, yksikin pieni virhe alistetulta, ja hänet leimataan, yhteisövaltaa käytetään moralismiin.

Näyttää siltä, että keskustelut johtavat enemmän kontrollointiin, sanoiko hän oikein, tykkäsikö, ymmärsikö oikein, puhuiko väärässä paikassa. Kun seuraa yhtenäisyyden kehityksessä näkemysten syntyä, siellä johtavia näkemyksiä rakentavat ovat pelon kautta hallitsijoita, ihmiset valitsevat näkemyksen pelkoahdistuksista käsin, diktatuurisia henkilöitä ja tottelevat sokeasti, näissä synnytetään uhreja, syyllisiä/syntipukkeja, joihin projisoidaan omat pelot ja tunteet, kontrolloimalla ja alistamalla. Kuinka monissa tapauksissa, jossa joku on häpäissyt toisen ja kun häpäisty suuttuu, hänet tuomitaan suuttumisesta, eikä alkuperäistä häpäisijää ja hänen tekoaan nähdä eikä tuomita, on persoonaan kohdistuvaa tuomiota, ei tekoon, rankaisun saa viimeisenä tekona nähty tapahtuma. Kun keskusteluissa on vain tulkintoja, totuus voi kadota.

Kulttuurit ja uskonnot, jossa joku määrää tottelevaisuuteen itse luomillaan opeilla on monien ongelmien taustalla, tiedettä ja tutkimusta ei arvosteta, on uskomuksia. Traumat ohjaa muisteja ja niitä käytetään hyväksi omaa agendaa ajaen, kuten aggressioita ja vihamielisyyttä synnyttäen ja aktivoiden.

Roolin vaikutus voi olla tietoisena ja tiedon avulla, kun itseys on, ja jos ja kun on vain ruumis, vallan kautta rakentuneet järjestelmät toistavat vallan oikeuksia ilman yksilön oikeuksia, moralistiset roolit vallan vaikutuksina ja roolien pakottavuus, alistettu ei saa sanoa kuin kerran mielipiteen, puolustautua ja/tai asettaa rajat, hänet heitetään ulkopuolelle yhteisövallalla. Tiedostamaton on myös totta, se on ennen tietoisuutta, oppimisen alkua ymmärrettävään kieleen.

Mielen ja kehon vapauteen voi päästä, siihen on monia keinoja ja oppeja alkaen liikunnasta, kuvista kielitaiteeseen, musiikista teatteriin. Se onnistuu kun itsemääräämisoikeus on todellista. Jos ihminen on ehdollistettu pakkorooliin estäen itseilmaisua, vapautuminen ja oppiminen estyy. Uskomukset ovat pahimpia ihmisten tuhoamiseen johtavina. Tieto on pirstaleista ja hullujä näkemyksiä maailma täynnä. Onko kuitenkin liikaa vaadittu, että yksilön on etsittävä tie tuosta sekamelskasta, vai sittenkin pyrkiä siihen, ettei uskomukset ota valtaa, vaikka ne ovatkin ihmisen olemuksessa ennen ajattelun selkeytymistä?

Minulle on punainen vaate, kun aikuiset ihmiset eivät osaa olla puuttumatta toisen ihmisen oikeuteen olla oma itsensä, ja vaikuttaa asioihin omalla tavallaan. Se ei oikeuta brutaalia käytöstä, mutta on myös nähtävä se, että salailussa verhon takana tehdään pahoja, ja tuhotaan toisten ihmisyyttä, silloin ihmisellä on oikeus puolustautua, suuttua ja paljastaa ilkeydet.

Raija