ROOLIVANKILAT ERI TASOISSA

 

ALUSSA LAPSELLA on tunnekieli apuna vuorovaikutukseen kehonkielellä, liikkeinä, ilmeinä, eleinä ja äänenä, sitten opetellaan sanoja/viittomakieltä ymmärryksen synnyttämiseksi toistemme välille. Valitettavan usein, tämä tunnekieli katoaa sanakielen alle, koska meille on niin kiire kehittää ihmistä ja paljon luulosairautta painostamassa muutoksen tekemiseen, ihmisen kohdentamista toisen ylivallan alle. Alle jäädessään nämä tunteet lukittuvat käsittelemättöminä, luovat liikaa jännitettä kehoon ja aivoihin, parhaimmillaan kohdattuna ne kulkevät käsi kädessä ja keho vapautuu tunteiden kuormasta tuoden hyvää oloa käsittelyn seurauksena, tuoden sopivasti jännitettä ja stressiä, liikettä, ja perussaggressio antaa voimaa yrittämiseen, liiallisena tuhoaa. Kun tunteet saavat olla ja tulla kohtuullisesti, ne aktivoivat mielen kautta elimistön, mikä alkaa tuottaa anatomisesti kehon tarvitsemia aineita. Kun aktivaatio sammuu, seurauksena on elimistön toimimattomuus, jopa pysähtyminen. Juuri tämä on alku ihmisyydessä hyvinvointiin, tunteet, mutta siitä on tehty sanojen kautta tapojen vankila ja ydin kadotettu, kun yksilölle ei anneta ilmaisuoikeuksia, vaan sanan ja tapojen kautta viedään uskoon ja tottelemiseen, käytänteinä toistoon. Elämä on kuin Jumalan leikki, se on ihmisyyden ja ihmiskuvan ydintä, säilyttää ajatuksen synty kuvan ja sanan avulla vapaana leijuen, jolloin autonomia säilyy yksilössä, vapaus. Se on juuri, minkä voi löytää leikin kautta, mielikuvien haltuunotto oppimisena.

SOSIAALINEN MINÄ. Kulttuurin, tiedon, ihmisyyden ja vallan kytköksessä valitettavasti ihminen voi joutua kehovankilaan, mikä muuttuu toimimattomaksi ruumiiksi, elämättömäksi kangistuen. Hyvässä kontekstissa roolit ovat tuki ihmisyyteen tiedon ja tietoisuuden, sekä tiedostamattoman toimivuudessa ja polveiluvuudessa itseä menettämättä. Vähäisessä tiedossani väitän, että nykyiset ohjaukset ja kehon toimimattomuudet ovat lähtöisin ohjauksesta, jossa ei huomioida pakkorooleja, jotka kuolettavat kehon. Kehittyneissä minuuksissa on hyvä erottaa tahdon ja halun kautta oppineet, ratkaisukeskeisyyden ja leikin kautta tiedon synnyttämisessä, ongelmia syntyy pakkoroolissa, jossa valintaa ei ole ja yrityksestäkin saa julman rankaisun. Monessa paikassa olen saanut rangaisun, kun olen tuonut esiin julmaa häpäisyä ja syrjintää, ulossulkemista. Väkivallasta ei saa puhua ja uhraaminen on sallittua. Uhrilta ei kysytä tapahtumasta ja rikoksen tekijät käyttävät ylivaltaa ja saavat luoda kaunistellun version. En ole mikään pikkuseikkoihin puuttuja, mutta katson jo lain perusteella velvollisuudekseni tehdä näkyväksi sellaiset asiat, joissa tapetaan ihminen tai murretaan mieli. Yhteisölliset hierarkkiset toimintamenetelmät näyttävät siltä, että kauneinta tai hirvittävintä palvotaan kuin kulteissa sokaisten kokemuksia, vieden tottelevaisuuteen. Minuutemme rakentuessa eri puoliin, ne ryntäilevät välillä lapsimoodista aikuismoodiin, keskelläkin ihmetellen. Minuuden siirtymiä näkyy mainiosti jääkiekkopeleissä, mutuna sanoisin, että miehillä enemmän, kun toinen toimii toisen mielestä väärin, lapsimoodi pompahtaa pintaan ja nyrkit alkavat puhua, minuuden tilat ovat hauraita ja vahvoja, pysyviä ja muuttuvia.

LOPPUUN PALAMINEN JA UUPUMINEN voivat tulla monen taakan takaa, mutta ehkä syvin voiman viejä on tunteiden katoaminen, estettyinä, häpäistyinä, kyvyttömyytenä, normeina ja arvoina, tunteiden katoaminen on masennuksissa yleistä, onneksi aggressiot nostavat ylös. Kun tunteet kätketään ja/tai poistetaan sosiaalisessa kontekstissa, tuloksena on joko laamantuminen ja/tai yliaggressiivisuus. Kun tunteista ja asioista puhuminen on estetty/estynyt, se voi muuttua liialliseksi ahdistuksena, vihaksi, raivoksi, aggressioksi liiallisina, jolloin ihminen alkaa kärsiä kohtuuttomasti. Jouduin kokemaan uupumisen kolme kertaa.

Puhuminen on kuin vesi, mikä liuottaa ahdistuksen helpommin taipuvaksi, käsiteltäväksi.

En ole minkään asian ”asiantuntija”, jatko-opinnot syventävinä opintoina on mielen suhteen, missä saatiin palautettua leikin kyky tunteiden kohtaamiseen, vasta 57 vuoden iässä, kun päätin irtisanoutua yhteiskunnasta, mikä ohjasi pakkorooliin ja uskomiseen vapautumisen sijaan. Pohjalla kehitykseeni oli hyvä leikin aika lapsuudessa. Tunteet tuhoutuivat normiyhteisössä vallan avulla, kuolivat ja lukittuivat ja se näkyi kehossa.

Perustiedot ovat auttaneet miettimään kehon, fysiikan, fysiologian, kemian, biologian, anatomian ja liikkeen vaikutuksia, jossa elimistö voi eri tehtävineen vaurioitua, jossa pakkoroolin osuus tuli ratkaisevaksi vaikutukseltaan, missä oli aivan erilaiset vaikeudet, mitä tiede opetti. En ole lääkäri enkä tutkija, tämä on tiedon lisäksi myös ruumiskokemustani, ja ihmettelen näitä asioita, milloin uskalletaan ulos moralistisesta hyvä/paha ihmiskuvasta, tutkitaan yhteisöjen todellisuutta yksilöä tuhoavana, mitkä vaikuttaa vahvasti minuudessa. Tuntui siltä, ettei mikään sopinut kokemuksiini niin väitetyissä muodoissa toimivuudellaan. Voi sanoa, että olin erityistapaus, kun satuin syntymään köyhään perheeseen – 50 luvulla, jossa ruokaa oli niukasti, ja ravintoarvot täysin pielessä. Kehostani kehittyi hiilihydraattirasvapallo, suolasärkikalat eivät lapsena maistuneet ja kun sai vain pari lasia päivässä maitoa, se vei aineenvaihduntaa vikaan laktoosi-intoleranssin vuoksi, keho jäin ilman tarvitsemaansa ravintoa valkuaisen suhteen, oli vain hiilihydraateja ja rasvaa. Kun kaikki geenitkin näytti osuvaan maaliin, siinä toiminnalliset elementit pääsi vauhtiin kootessaan ongelmia elimistöön. Lääkärin valvonnassa kokeiltiin kuukausia nk. normaalia ruokavaliota, se nosti kolestrolin ja verenpaineen korkealle, paino nousi ½ kg viikossa. Sain metabolisen oireyhtymän diagnoosin, aineenvaihdunnan ja stressin yhteistulos. Liikunta ei auttanut, kulutus ei toiminut suhteessa kaloreihin. Ja niinpä, kun henkinen aktiivisuus oli nollassa, yhteisövalta kontrolloi yrittämisen nollaan, minuus kuoli ja aineenvaihdunta ei toiminut, rauhastoiminnat lakkasi, eikä hormoneja syntynyt, ne oli korvattava lääkkeillä. Niipä se rasva, minkä elimistö sai, ei muuttunut energiaksi elimistölle, vaan jäi oleskelemaan reisiin, pakaroihin ja muihin sopiviin ulokkeisiin, odottamaan aineenvaihduntaan tarvittavaa aineosaa. Paljon valkuaista sisältävä ruokavalio sai painoa laskuun, mutta mikä riemuvoitto syntyikään, kun henkisen vapauden saatuani 57 vuoden iässä, sain lisätä 500 kaloria ja paino ei noussut.

LIIKUNTA vaikuttaa hyvässä minäkehityksessä ja psyyken vapauden vaikutuksen yhteydessä kehollisena, aineenvaihduntaa vilkastuttavasti, mutta pakkoroolissa ja liian jännitteisenä se estää aineenvaihduntaa.

Kehostani tuli ruumis elämättömänä ja sosiaalisen pakkoroolin iskos ja liitos, jossa liian vähäisen ravinnon vuoksi keho joutui solupuolustukseen ravinnon puutteesta ja psyyken kytköksessä, ruumisrooliin, mitä jännitteet ohjasivat, kun sisäistä minuutta halun ja tahdon kautta ei saanut käyttää, oli vain kokemuksena tuntotuntemukset, joita sitten liikunnalla yritti korjata.

Persoonallisuutta minulle ei juuri kehittynyt, mutta ehkä kuitenkin jäljelle jäi sellaista, mikä on luonnonmukaista ihmisyydessä, luovuus ja liike. Sosiaalisessa kontekstissa jouduin luopumaan liian usein mielipideoikeudesta rankaisujen vuoksi, huusin kyllä toivottomana ja puhekielen tuottaminen estyi, ahdistus otti vallan, kun yhteisön tekemiä rikoksia salattiin ja valtaa sekä kontrollia oli liikaa yhteisön taholta. Kun puhe oli kiellettyä ja kokemukset tunteineen lukittui, alkoi mielen häiriöt muistin katoamisena, kokemuksistani ei ollut merkitystä kuin harvoille henkilöille, yhteisömoraali oli tappavaa. Tässä vuorovaikuttamattomuuden ja vallan kontekstissa tuli esiin yleinen psykologisen muistin toiminto ihmisten ongelmiksi, vain harvoin tapahtuneita muistetaan ja kuvat ihmisyydestä hämärtyvät, ja/tai tulkitaan omista kokemuksista käsin, pääosin juuri siksi, ettei omia tunteita kohdata, vaan käytetään ylivaltaa ja projisointia tiedostamattomasti, usein ohjatusti johtaen, toinen on kohde eikä vuorovaikutteisuutta synny, on vallan väärinkäyttöä. Persoonallisuusteoriat on kuin haettu oppimismahdollisuuksia saavien joukosta ja valtaapitäviltä, usein tehdäänkin tutkimuksia opiskelijoiden keskuudessa, brutaali arki on jotain muuta, enemmän valtaistelua, jossa tieto on vähäistä ja minuudet heikosti kehittyneitä.

SOSIAALINEN KANSSAKÄYMINEN. Kun tunteet muuttuvat hylkäämisessä ja häpäisemisessä vihaksi ja/tai lamaantumiseksi, ne pääosin alkavat projisoitua toisten kokemuksiin ja kokemuksista, peilisolujen kautta heijasteiseksi, myöhemmin psykologisesti kehittyneiksi projisoinniksi, ylivallan kehittyessä hierarkioiden kautta. On huomattavasti erilainen kehon ja mielen kehitys, jos ihminen on tahtovana ja haluavana sisäisestä minuudesta kehittynyt henkisesti, kuin, jos hän joutuu olemaan yhteisön vallan alla pakkoroolissa. PAKKOROOLI tuo huomattavia ongelmia oppimiseen ja mielenterveyteen, puhumattakaan kehon oireista ja toimimattomuudesta.

Liian usein ihmisten kehittymisessä tapahtuu elämättömän ruumiin tilaan joutuminen, eli kehollisten toimintojen yli- ja/tai aliaktivaatio, mikä tapahtuu ulkoaohjauksen seurauksena, ja sisäinen minä jää paitsioon, yksilöt joutuu pakkorooliin, sitä suositaan yleisissä ohjeistuksissa ulkopäin tuotettuina käskymuotoisena hyvinkin korkeatasoisten henkilöiden tuottamina, jolloin ei tapahdu oppimisen kautta tietoisuutta yksilöissä ja itsehallintaa. Kun minuudet eivät ole kehittyneet ja psyyken hyvässä konteksissa, se vie pakkorooleihin ja ruumiin valtaan, seksuaalisuuden ylikorostumiseen ja voimataisteluihin. Tästä voi olla seurauksena tunteiden katoaminen, kun näitä ei käsitellä, tapahtuu piiloon laittaminen alitajuntaan, pahimmillaan sisäinen minuus ei kehity, on vain kehollisia toimintoja, joissa ei ole tahtovaa ja haluavaa minuutta, vain ruumiillista toistoa, kehomuistia, mitkä kehittyy enimmäksen ulkoisesti pakotteista, ja kinesteettisen muistin harjoituksina, julmista rankaisuista toistoa, jossa kehon toiminnot pysähtyvät aineenvaihduntaa myöten, stressi tuottaa vain kortisolia eli stressihormonia. Tämä tapahtui minulle nuoruudessa väkivaltaisen rikoksen jälkeen, jossa yhteisö otti vallan ja alisti toistamaan käskyjään sekä häpeämään ja salaamaan rikosta rankaisujen avulla. Voisi kuvitella, että kyllähän tahdolla pääsee vapauteen, se on ulkoisesti kuviteltua ihmiskuvaan littyvää ongelmaa, jossa on ollut valinnan mahdollisuus todellisena. Käy kuitenkin niin, että kun keho ehdollistuu, liikunta tuottaa kehon jäykistymistä toiminnallisena, osin ravinnon puutteena, lapsella oppimattomuutena ja mallioppimisen kautta osaamisena, tahtoa ei synny aivoista käskynä, vaan kehoon on jäykistynyt roolissa liikkuva ruumiskeho. Aineenvaihduntaan erikoistuneet fysiologiset toiminnot lakkaavat, hormonituotanto ja rauhaset, aineosien kemiallisina vaikutuksina. Sitten joudutaan tuottamaan suolistoon hormoneja lääketieteellisesti, kun elimistö ei enää niitä tuota. (muistutan etten ole asiantuntija).

Pakko-oireisuus alkaa ruumiinroolista ulkoa pakotettuna, jossa se ehdollistuu aivotoimintoihin ja näyttäisi siltä, että se on aivolähtöistä ja oppii sihen toistoina ja olisi minuuden tuottamaa ja se muuttuu siksi ehdollistuneena, vapaana valintana ei ole pakkorefleksejä toistoina. Alttiutta voi olla aivorakenteellisesti, myös niin kehitettyinä toimintoina. Kun rooli alkaa rakentua sisältäpäin täyttyen ruumiiseen ulospäin kasvaen, se on ulokkeita myöten ohjaavana tuntoaistimusta minäkäsityksessä. On tärkeää tarkastella minän kehitystä pakkoroolista käsin ja ratkaisukeskeisesti yksilön oikeuksin halun ja tahdon kautta kehittyneenä, missä nk. sisäinen minuus toimii, mutta se on erilainen kuin pakkoroolin kautta kehittynyt.

Voi vain todeta, että ihmisten teoilla on suuri vaikutus ihmisen terveyteen.

Raija

Aivolisäke painaa alle gramman. Se on ihmisen vilkkain hormoneja tuottava rauhanen. Aivolisäke tuottaa kasvuhormonia, vesiaineenvaihduntaa säätelevää "vesihormonia" eli vasopressiinia ja maitohormonia eli prolaktiinia. Lisäksi se säätelee kilpirauhasen, lisämunuaisten ja sukurauhasten hormonituotantoa. Ne säätelevät sydämensykettä, unirytmiä, aineenvaihduntaa, ruokahalua, kasvua ja kehitystä, sekä kehon lämpötilaa.

KIUSAAMISEN KAVALAT KENTÄT

 

Eilen Astudiossa oli huomioitu nuoria, ja koululaiset saivat tulla haastatteluun kiusaamisesta, tai paremminkin väkivallan teoista kouluissa, mitkä ovat raaistuneet vuosi vuodelta. Tuntuu siltä, ettei aina päästä asian ytimeen, paljon jää pimentoon, osa kokonaan pois. Kuinka lähestyisi asiaa niin ettei siitä syntyisi liiallista ahdistusta ja väkivaltaa, niin että käsittelytaidot tukehtuvat, kun osaamista ei ole kohdata itseään eikä toista tunteiden tasolla ja syntyy syrjimisen, häpäisyn ja väkivallan tapoja? Nuoret sanoivat, ettei kiusaamisesta päästä koskaan eroon, mikä on varmasti totta, sillä vertailu ja kateus ovat koulutuksien ja ihmisyyden peruselementtejä ja vaikka kuinka niitä varottaisiin, yritettäisiin estää, syvältä tunteiden syövereistä nousee kateutta ja ahneutta, sekä tavoitteeksi voittaminen. Tämä ihmisyyden perusolemus ei ole poistettavissa, mutta siinä on mahdollisuus kehittyä, mikä on elämänvoiman tekijä, on opittava säätelemään tunteita, opeteltava hyviä tapoja ja käyttäytymistä, opeteltava tuntemaan itseään.

Vaikeimpia asioita vuorovaikutuksessa on se, että peilaamme omat tunteemme toisiin, ja niistä syntyy vain todellisuuden ja toden tuhoutumista, eikä syyllisyys ja häpeä tuota tervettä lähestymistapaa ja vastuuntuntoa, vaan tositapahtumat jäävät hämärän kellareihin selkiytymättä, mitä on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä ja kun ne jää liiallisena ahdistuksena kiusaamaan, on pakotie usein reittivalintana. Tällöin juuri anteeksipyyntö ja anteeksianto jää toteutumatta kun syyllisyys sekä häpeä jää alitajuntaan kiristäksi, peittää todellisen kokemuksen ja viha jää hallitsijaksi mieleen. Kun yksilö tekee oman osuutensa olemalla rehellinen tositapahtumiin nähden, hänen on helpompi hyväksyä tapahtumat ja muisti armahtaa ihmistä, tulee unohtaminen ja vapautuminen, jos ei tule, alkaa toisen syyllistäminen ja syrjintä, mielen heijastaminen toiseen. Valhetarinoihin tai satuihin turvautuminen voi tuoda vapautumista niin kehittyneissä persoonallisuuksissa, ne ylentävät ihmistä liiallisesta ahdistuksesta, mutta eivät tuo totuudelle tilaa, enemmän vaikenemista ja ovat myös turvaa itselle, kun voi eläytyä esim. romantiikkaan, toiveiden paratiisiin.

Nuoret sanoivat, etteivät aikuiset kuule. Nyt meidän olisi syytä aloittaa kuunteleminen.

Olen ollut kymmenissä yhteisöissä töissä ja koulutuksissa tekemässä ihmissuhdetyötä. Kiusaamista on ollut kaikissa paikoissa enemmän tai vähemmän, eikä niihin ole osattu aina suhtautua vakavasti, ihmisen uhraaminen on ollut hyväksyttyä. Vaikeita asioita ei kyetä käsittelemään. Nuorista aikuisiin ongelmien ytimet jäävät usein käsittelemättä ja sitä on kaiken ikäisillä. Pääosin asiaa lähestytään yksilökeskeisesti, psykologisesti oireiden perusteella, se joka oirehtii pahiten, saa huomion, hiljaisia ei huomata. Sekä tunteiden kohtaamista, että käsittelytaitoja tarvitaan yksilötaitoina, opetusta siinä, käytännön harjoittelua, mutta yhtä tärkeää on miettiä tekoja selventäen mikä sallittua ja asettaa rajat käyttäytymiseen ja tekoihin. Tämän päivän raakuus on hirvittävää, mutta ei ne henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot ole helposti verrattavissa, eikä ole tarpeenkaan. Yhtä raskas kokemus se on kaikille, tekeekö joku itsemurhan tuskansa vuoksi, vai tapetaanko jokin.

Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat, Virtahepo olohuoneessa, ja Virtahepo työpaikalla. Ne ovat vaikuttaneet paljon Suomessa ratkaisuja etsivien näkemyksiin, itsekin olen lukenut. En pystynyt hyväksymään sitä, että vaikeaa ongelmaa lähestyttiin häpäisemällä ongelmakäyttäytyjä, alkoholisti työpaikalla, josta tuli paljon harmia monille työkavereille. Hellsten kuvaa hyvin erilaisia rooleja yhteisöissä, mikä voi auttaa monia tutkimaan yhteisön ongelmia. Roolit syntyvät usein siitä, ettei omia tunteita kohdata, vaan otetaan valtaa toisen hallitsemiseen joko yksilöinä ja/tai keräten porukkaa ympärille tukemaan omaa ylivaltaa.

Yhdessä yhteisössä olin intensiivikoulutuksessa 40 vuotta sitten, missä tutkittiin yhteisön rooleja. Viimeisenä oli syyllisen rooli, johon pitkän vaikeroinnin jälkeen valittin minut. Useimmiten nämä intensiiviset syväkokemukset tuovat esiin asian todellisen laidan, sanoi ohjaaja. Minusta oli tullut taakankantaja yhteisön ahdistukseen, syyllisen rooli. Asiaa ei kuitenkaan osattu selvittää syvemmin. Vaikka monet asiat vaikuttavat meidän kokemuksiin toisen pahasta hylkimisestä, ja se on hyljeksitylle kuolemanvakavaa, sen oireet alkavat näkyä yhä vahvemmin. Pelko, jäykkyys, levottomuus, ylimielisyys, hyökkääväisyys, eleet, ilmeet, vetäytyminen suojautumisessa ym. tunkevat keholle viestimään oloa, mihin reagoidaan. Kun asiaa lähestyttiin vain yksilökeskeisesti, mikä oli vikana ettei toiset voineet hyväksyä, unohtui historia yhteisön kehityksessä. Kolme vuotta aikaisemmin olin yrittänyt sovittelijan roolia, eli valtataistelusta ulospääsyä, jossa huutovallalla otettin oma rooli, mikä johti yhä pahempaan valtataisteluun ja syrjintään, syntyi kuppikunnat ja kuplaantuminen, joihin minulle ei ollut tilaa. Joukon otti haltuunsa henkilö, joka johti mielikuvien kautta luokitellen ja mustamaalaten ja yhteisön jäsenet jäivät tarinoiden vangeiksi. Johtava halusi määrätä ja määrittää mikä oli sallittua ja mikä ei.

Syväanalyysissä ja terveissä kehityksissä merkitys, jossa yksilö valitsee tekonsa, on yksilöitymisessä kehittynyt halun ja tahdon kautta, jossa yksilö etsii merkityksestä tavoitteen ja tarpeen välistä, ei aina mielekkäästi ja tietoisesti. Vakavin asia on, kun yksilö on joutunut niin vakavaan psyykkiseen puolustukseen, ettei hän näe johdonmukaisesti asioita, ei muista kaikkea, vaan mieli on joutunut dissosiaatioon, eli siellä jokin osa kokemuksesta ottaa ylivallan, ja vaatii toistona sitä näkemättä muuta, ja linkittyy rooliin ohjaavaksi tekijäksi.

Raija