Oli vuosi 1978, enkä vielä tunnistanut omaa kipuani. Ystäväni lahjoitti Helinä Siikalan runokirjan; Pysähdytään, anna kätesi. ”Vapisee ihminen, vuosikymmenten työstä niin väsynyt että tuskin tuntee omaa kipuaan...kun hän lopulta hakee apua, oppimaton ajattelemaan itseään...kestää kaksi vuotta ja kauemminkin, hänen toipua siihen määrään, että alkaa tuntea kipuaan”. Lääkärinä Helinä näkee monenlaisia kipuja.
Ensin ystäväni ehdotti, että menisin improvisaatiokurssille, näytelmäkerhoon. Kävin muutaman kerran. Avautuminen psyykestäni ei ollut vielä valmis kohtaamaan surua tiedostamattoman ja herkkyyden syvämailla, rikkouduin, huusin ja hajosin itseilmaisussani, se tuli liian nopeasti, puhuminen, sillä en ollut saanut puhua kymmeneen vuoteen oman tahdon ja halun mukaan, yhteisövalta normeineen määräsi ehdot ihmisoikeuteeni, suuni suljettiin, häpeä rikostapahtumassa nosti luulosairaudet pintaan yhteisön jäsenissä, tuo ei voi olla totta, tuo tyttö valehtelee, sitä on rangaistava. Huomattavasti myöhemmin kykenenin jo näyttelemään kesäteatterissa.
Etsin itseäni 27 vuotiaana, tuntemattoman edessä. Hakeuduin öljyvärimaalauskurssille. Kehoni alkoi puhua omaa kieltään, siitä tiedostamattomasta, sitä mitä en vielä tietoisesti ymmärtänyt, mikä oli lukkiutunut kehoon. Kaipaus elämään alkoi näkyä. Maalaukseni taustalle syntyi väriä, voimakkaan vihreää kuin elämän kenttää ja keskelle siihen syvän punaista verta, suuri sydän, josta vuotaa mustia kyyneleitä. Suru tuli näkyväksi, itselleni, että löytäisin sen. Matka oli alussa.
Seuraavana tuli viha, aggresiivisina huutoina, ylitoiminnallisuutena ja/tai hiljaisuuteen välillä uupuen. Nousin vahvasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, lasten kaltoin kohtelusta päiväkodissa, sen pohjalta, että aloin nähdä sisäistä särkynyttä loukattua minuuttani. Pari tiukkaa kirjettä lähti johtavalle kasvatustoimenjohtajalle lasten puolesta. Se psykologisoitiin, ongelmat kiellettiin, eikä niihin puututtu. Alettiin seurata häirikköä, paljastajaa, minua.
Onneksi psykiatrini rohkaisi kirjoittamaan edelleen. Kuinka tärkeää onkaan se, että yksikin ihminen kannustaa. Kirjoitin auki itseäni omakustannekirjaani, ”Kuoleman kädet”, psyykeäni auki, kuinka se puolustautuu, luoden toivoa kuvien syntyessä tiedostamatta mielen arkusta, vasta näkökuviksi kirjoitettuna, mieleen kerääntyneestä kivusta, suojautuen lasisiin arkkuihin, itse jää odottamaan elämän saapumista kokemuksena vapauden tunteissa, valintaoikeutta. Silloinen ystäväni sai ensimmäisen runoni, ”Elämäni”. Ympäristön ihmiset kokivat häpeää, kuinka se kehtaa itse julkaista kirjan, mikä omahyväinen tyyppi ja itsekäs narsisti. Johtava kasvattaja työstäni tuli vastaan kaupan edessä kirjani kainalossaan. ”En minä tätä lue, työkavereille ostin”. Nämä kannaotot ei koskaan unohdu.
Viha on kantavaa voimaa, mikä on kaksiteräinen miekka. Se voi antaa aggressiona voimaa nousta ylös omasta masennuksesta, mutta tullessaan yhteisön piiriin, siinä voi jäädä tuomioiden alle, halveksunnan kuristuksiin, rumaa käytöstä, joka painaa yhä alemmas suohon, jos ja kun kaikki itseilmaisu kielletään julmien rankaisujen avulla ulossulkien, tabu ja salailu yhteisövallassa. Siinä on kysyttävä, riittääkö omien rajojen asettelu, jos siitä vain rangaistaan ja yhteisö estää elämän rajoittamalla perusihmisoikeudet, sulkemalla ulkopuolelle.
Kun suojaudumme, välitämme ja rakastamme, on hyvä kysyä, millä sanoilla menemme sisään kokemuksiimme, miten saamme puhua ja käytämmekö valtaa rajaten toisen itseilmaisun ja oikeudet tekoihin, ei sananvapaus turhuutta ole, se on itsemääräytymistä, mielenterveyden perusta. Onko yleinen syyttely tuomassa ahdistusta ja viemässä yhä syvemmälle suohon minuudet kadottaen, vai suojaammeko itseämme ja toisia kunnioituksen, arvostuksen ja välittämisen tielle. Sen voi useimmiten valita, joko puhumme ja psyyke saa mahdollisuuden toipua, tai suljemme, jolloin menemme yhä vaikeampaan tilaan mielemme suhteen, sulkeutumiseen, hylkäämme itsemme ja toisen, valitsemme kaikkein rankimman tavan toimia. Tänä päivänä en yhtään ihmettele, kun psykiatrini sanoi, ei ihminen voi kestää tuollaista menemättä rikki.
Psykologinen turvaverkostomme on vielä monissa yhteisöissä hylkivä psyyken suhteen, syyllistävä ja häpäisevä, ja se pahentaa ihmisen kykyä kohdata omaa itseä, uutta ja vanhaa, mitä itseksi tuleminen sisältää. Kuinka parrasavaloissa loistaa kovassa myyntinosteessa oleva kirja ja sen tuottamat iskut otsikoissa ”Ilkeä ihminen”, eivätkä ihmiset jaksa lukea muuta kuin otsikot, siirtävät sanat asenteina toisiin, tuomitsemisen kulttuuriin. Sinä suuri syntinen ihminen, julistaa kirkko. Lyödään nauloilla kuolemaan arkkuun, naulataan lukkoon, kuten kirjassani kerron ja sen jälkeen aloin puhua ruumiista, en enää elävästä kehosta.
Menneisyyden vastustajat neuvovat usein, miksi ei niin saisi elää, löytää itseään takaisin menneisyyden avulla ja kokea sitä. Vasta menneisyyden läpikäyneenä voin sanoa, että vapautuminen ja elämästä nauttiminen tuli vasta sitten, kun psyyken kipu oli poissa. Ja siitä kivusta pois pääseminen ja ilon saavuttaminen kesti viisikymmentä vuotta, vaati yhteisöstä eristäytymisen, sillä lyönnit nostivat traumaa takaisin pintaan, itseilmaisuvapauden riiston. Virheettömyyttä vaativille yksikin sana on liikaa, josta voi potkaista toisen ulos.
Kerroin taulustani ystävälle, löytäisinkö vielä sen jostain, koska se hävisi muutossa. ”Älä sitä sure” hän sanoi. Ehkä hän tulkitsi minua omasta kokemuksestaan käsin, ei jaksanut vielä ottaa vastaan omaa suruaan, en tiedä, ehkä se oli vain sanontatapa. Sanoin, ”Olen niin iloinen, että olen aloittanut silloin tuon surutyön”.
Elämän kohtaaminen ei ole itsestäänselvää, se on jokaiselle erilainen, toinen ei voi tulkita toisen tunteita, ei määritellä sitä mitä toinen voi olla, tuntea ja kokea, me tulemme jatkuvasti omaksi itseksemme, muutumme, ihmisyydelle ei voi asettaa kaavaa, ole tällainen, älä tuollainen, sillä kohtaamisessa me kohtaamme itseämme ja toista, siinä toisen peilissä voi olla myös kuva itsestämme, se on oppimisen ja kasvun tietä ja puhumalla voimme ymmärtää, mitä toinen on kokenut, toinen voi antaa peilinä apua uudenlaisessa kuvassa, vanhan rinnalle ja yhdessä ratkoen.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti