PALUU REALISMIIN

 

 

Elämässä on mukava ajatella, että kaikki menee hyvin, ollaan vaan positiivisia. Kyllä positiivisuutta pitää olla, ystävällisyyttä, ymmärtämistä ja monia muita hyveitä. Muuttaisin kuitenkin koko käsitteen hyvinvointi sanan alle. Mantrojen toisto ei tuo parempaa olemista, joskus se voi tuoda hoksaamista ja/tai ajattelun hallitsemista, pahimmillaan se on alistamista, toisen kontrollointia ja pakkomielikuvia itsellä. Meillä on yksilökeskeinen tapa ajatella asioita ja korjata sitä kautta, mikä on psykologiaa tunne-elämän osalta. Arvostan psykologiaa ja olen saanut siitä paljon apua itselleni opiskelujen kautta ja mielen asiantuntijoiden avulla. Mutta tämä on mennyt liian pitkälle, psykologia ei auta sosiaalisen vallan ongelmien perussyihin, jossa valtaa käytetään väärin. Psykologisointi on vaarallinen tauti, mikä tarkoittaa juuri sitä, että yksilöstä etsitään aina syyllisyyttä, viisautta ja/tai parannuskeinoa, tieto jää toiseksi, se on ihmisvaltaa. Yksilöllisyyttä tulee arvostaa, se on sosiaalisten kanssakäymisten ravintoa elämälle, se voi olla myös myrkkyä elämälle, kun sille annetaan liikaa valtaa. Se on sama kuin koulussa kiusaajan asiaan ei puututa, vaan uhria yritetään neuvoa, ettei kiusaaja hyökkäisi.

Aina ei ole mahdollista järjellä selvitellä, eikä tunteet ole hyvä ohjaaja, tunteet ovat tietoa tarpeista, ihmisyyden olemusta, joiden ymmärtämiseksi tarvitaan oppimista ohjaukseen ja itseohjautuvuuteen. Asioiden ja tunteiden kohtaamiseen tarvitaan monia keinoja, jämäkkyyttä, inhimillisyyttä, viisautta jne. Yksi taidoista on se, että osaa ikään kuin etäännyttää omat ajatuksensa, eikä anna tunnevyöryn hallita ja sanella mielivaltaisesti. Esim. tarinat ovat sellainen väline, että ihminen uskaltaa lähestyä totuutta. Kaikkein kipeimpiä on omakohtaiset kokemukset, läheisten väliset tunteet, kun lähimmäistä ei halua loukata, mutta kyky tunneosaamisessa voi olla niin heikkoa, että pyritään hallitsemaan toista ja oma tunnetieto ei ole vielä osaamista. Oma kokemus voi esim. pahassa kohtelussa tulla vertauskuvallisena ilmaisuna, valhetarinana ja se on mielen puolustusmekanismi lähentyä kokemusta, mutta voi kehittyä ratkaisuksi ongelmaan, mikä ei auta, vaan voi pahentaa.

Valta on vaarallista. Koulutuksessa kuuntelin muutaman luennon vallantutkija Vartoa. Sisäistetyin minulle on Jeesuksen opetus, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maanpäällä”, viisautena ja oppina, mutta se ei ole vienyt vastuuttomuuteen teoistani, jossa uskoisin tottelevaisuususkona sokeasti, että Jeesus hoitaa kaiken, vaan on herättänyt kysymyksiä, miten valtaa voi käyttää. Luennolta muistan lauseen, ”Ihmisellä pitää olla valtaa” ja olen samaa mieltä, on vain kysyttävä, mihin nähden, mitä varten, mikä milläkin metodilla on tulos. Järjestelmät ottavat herkästi pois vastuun ihmiseltä, jotka tuovat tuhoa. Joku aika sitten luin tunnetun suomalaisen kirjailijan teoksen, jossa hän vaatii minuudesta luopumista, siis tahdosta ja halusta, mitkä kuuluvat tietoisen minuuden olennaiseen määritelmään, ”ajattelen, olen siis olemassa” ja vaatii tietoisuuden. Ajattelu ei aina ole mahdollista, vaan psyyke voi joutua kaltoinkohteluissa yhteisöllisen sosiaalisen ylivallan alla niin suureen kaaokseen, että se tuhoaa ajatukset, eikä yksilö hallitse niitä, moni suojautuu lopulta yksinäisyyteen. Yhteisövallan suurin vaikute on mielikuvat, joita valhekuvien avulla pidetään yllä.

Freud sanoi, jos hylkäät tunteet, mieli siirtelee vuoria. Tunnettu filosofian professori kirjoitti 20 vuotta sitten kirjan, jossa kehotti luopumaan halusta ja tahdosta. Eräs piispa jokunen viikko sitten sanoi, että kansanvalta on Jumalan tahto. Arkkipiispa Venäjällä on oikeuttanut kansanmurhan. Eikö sitten ole perusteita vallan pois ottamiseen, kyllä on, itsekkyys voi nousta tuhoamaan, mutta silloin on puhuttava vallan väärinkäytöstä, syyntakeettomaksi harvoin todetaan.

Yksi psykologista tietoa jakava sivusto tuo esiin usein narsismin ongelmia, kuinka sellaiseen tautiin sairastunut tuhoaa toisen ihmisen elämän, mikä on mahdollista. Asialla on kuitenkin ääripää, jossa vallan avulla tuhotaan vainoharhaisesti toisen ihmisen elämä, otetaan pois puheoikeus, olemassaolo oikeus tietoisena ja ylipäätänsä kaikki mistä inhimillinen ihmisyys voi rakentua, kasvaa ja oppia. Kun sosiaalisesti syrjitään ja estetään kaikki toiminnat, kaltoin kohdellaan ja tehdään väkivaltaa, jopa tapetaan, ihmisen psyyke voi alkaa tuhoamaan minuutta, joku alistuu kuolemaan nöyrästi kuin elämään kuuluvana, elämänhalua kokenut voi taistella, eikä voi hyväksyä sitä, että elämänhalu tuhotaan ja kuolemalle annetaan valta.  Moni menee vainoharhaisuuden aallossa mukana, eikä se tarkoita, ettei epäilyä saisi olla, liiallinen luottamus ei ole viisasta. Mielipidevallan avulla helposti ajaudutaan valheen tielle, luotetaan vain arvostettuihin ja tuetaan heidän valtaansa, eikä edes kuunnella kaikkia osapuolia, arvotetaan joku niin ala-arvoiseksi, että hänen näkemyksiään pidetään järjettöminä ja/tai mielisairaan kuvitelmina, mielikuvituksena, tämän olen saanut nähdä monessa paikassa, kun valtajärjestelmissä halutaan salata asiat, joissa tehdään rikoksia ja ihan tavallisissa yhteisöissä. Negatiivisilla asenteilla ja ennakkoluuloilla häpäistään ihmistä, niin että joukko alkaa vainota, tämä on yleistä joissakin yhteisöissä ja kulttuureissa, joita myös johdetaan yksilöiden toimesta, mielipide-, tunne-, tai asiajohtamisena. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että tuo vainottu henkilö on käyttäytynyt väärin, ilmaissut itseään väärin, ollut väärässä paikassa, aina löytyy syy, kun halutaan hallita ja alistaa toinen. Siksi jo kauan sitten halusin kyseenalaistaa alainen sanan, työpaikalla ihminen voi olla työntekijä, eikä tarvitse määritettä alainen, se on hierakkisen vallan ilmaisua. Systeemeissä kehittyy kyllä alaisuutta, mutta sitä vastaan on taisteltava, Jumalakin antoi vapauden, mutta ihminen haluaa ylivaltaa toiseen nähden eri yhteiskuntarakenteiden kautta, jonka pohjalla on vallanhimo, ei tiedon kautta lähestyminen. Aina löydetään syy siihen, millä toista voidaan alistaa, kun valtaa hamutaan ylitse toisen. Psykologisoiminen on päivän tuhoavimpiin kuuluvaa välinpitämättömyyttä, jossa etsitään syitä yksilön persoonallisuudesta ja annetaan valta havaita maailmaa ulkopuolelta tarkkailemalla, se on luonnontieteellinen havaintomenetelmä, mikä on lääketieteellistä, jossa uskotaan objektiivisuuteen kuin ainoana totuutena, ihmistieteissä tämä on kyseenalaistettua, kuten toisen tunteiden tietäminen, vain yksilö itse voi tietää tunteensa. Sosiaalista valtaa ei juuri tutkita, eikä siitä puhuta, nainen vaietkoon seurakunnassa. Tavallinen kansalainen tulkitsee narsismiksi itseilmaisunkin, kun itse näen sen esim. psyykkisen puolustuksen tuomana ongelmana, jossa keho nousee puolustukseen tunnekehityksen seuratessa perässä. Se on myös psykiatrian tutkijoiden näkemys, josta joku aika sitten psykiatrian erikoislääkäri Hannu Lauerma muistutti.

Nyt Suomessa toteutetaan Neuvostoliiton aikaista ideologiaa, yhteiskunta hoitaa kaiken kuntoon, kasvattaa lapset, kouluttaa, hoitaa terveyden, määrittää parisuhteet ja niiden arvon, sama asia kuin kirkko teki aikoinaan, se on uskomusta, ei tietoa. Kun katsomme tänä päivänä mielenterveysongelmien suurta määrää, ei voi sanoa, että on onnistuttu. Toisen ihmisen kohtaamisessa valta määrittelee sen, mitä arvostetaan, vain yksikin sana, mikä ei miellytä vallanpitäjää, niin hän ilmoittaa ihmisen narsistiksi tai muuksi hirviöksi ja alkaa levittää juorua. Haavoittuvaisuutensa paljastaja, rehellinen, avoin, puhuva ja asioihin muutosta yrittävä teloitetaan välittömästi, luodaan uskontoja, ja uskomuksia, joihin houkutellaan herkkiä ihmisiä, traumat selitetään karmoina, koska traumassa toistuu kärsimyksen siirtyminen.

Sosiaalisen vallan ja väärinkäytösten kulttuuria ei tutkita aina tapahtumien todellisuuteen pohjautuen, tarinat tuovat valheita ja näkemykset ihmisyydestä perustuu joko uskomuksiin ja/tai tieteen kautta persoonallisuuteen. Teot eivät avaudu, eivätkä näy tarinoiden takaa, mitkä valheilla luodaan maineen säilyttämiseksi, asenteella, minä en ole tehnyt pahaa, olen hyvä.

Ettei elämän tarkastelu kävisi liian helpoksi, mietitäänpä yhtä Raamatun käännöstä, ”Eeva on ajatus, Aatami on ruumis” Naiseutta sanotaan ajatteluksi, tai ”naiseuden” kehokokemus voi syntyä psyykkisestä puolustuksesta. Onko enää ihmisen tielle muuta kuin väkivallan ja vallan vähentäminen minimiin, se oli Jeesuksen opetusta? Kun katsotaan maailmaa miesten tekoina, sotina, ehkä sittenkin sen ajattelun takaa löydämme miehen, eikä syntistä Eevaa konkreettisesti, mystiikka on salaisuuksien saari. Kauneuden takaa voidaan löytää pahuus, sen kääntöpuolena, se on mielen ominaisuus jakautuneena, kauneutta voi ihailla vilpittömästikin. Ja ettei kaikki näyttäisi pahalta, joissakin ihmisissä voi olla paljon hyvää, mutta yksi paha teko voi tuhota toisen elämän, ellei hän kykene selkeyttämään pahuutta, kuten esim. sulkeminen pois ihmissuhteista. Annammeko mielen ja tunteiden valita, hylkää tai hyväksy periaatteella ja olemme silloin vallan ytimessä valintana, vai näemmekö kokonaisuutta. Yksi asia on helpottanut itseäni huomattavasti suhteessa hyväksyntään siitä mitä on, voi kertoa mitä on tapahtunut, kuinka on havainnut ja jäsentää kokemustaan, tunteitaan, sekä välttää tuomariksi ryhtymistä.

Raija

KASVATUKSEN JA OPETUKSEN VAATEET

 

Kasvatus on kasvamaan saattamista, sanoi J.A.Hollo, kasvatustieteilijä ja sivistyksen edelläkävijä.

Kasvatusarvoja ohjaa ihmisyyteen kasvussa hyveet. Tämä blogini tarkastelee aikuisena kasvamista, tietoisempaa puolta, mutta ei hylkää sisäistä lasta, jossa asuu aidot tunnekokemukset, vilpittöminä, herkkinä, haavoittuvaisina, uskaltavina, rohkeina ja mieltäkin hoitavana, minne on hyvä sukeltaa tutkimaan itseä välillä, ettei tunteet häviä ja järki ota liikaa valtaa kohtaamisiin.

Tavallaan me olemme kaikki toistemme opettajia, sekä negatiivisesti että positiivisesti. Asia riippuu siitä, mihin kasvatuksen asiat ja keinot kohdistuu. Hyvä opettaja näkee, mikä on puutteellista kasvajan kannalta ja mitä oppimalla hän saisi hyvää elämäänsä, se on suorastaan rakkautta. Pidän kuitenkin ihmisiä tavallaan heikkona kasvatusinnossaan, en aliarvioi heitä, me vaan olemme kasvussamme jokainen omalla tasolla, emmekä huomaa toisen kasvun tarpeita aina oikein, yritämme selittää toiselle, mitä osaamme itse. Äitini ymmärsi syvästi vapaan leikin tärkeyden oppimisen oppimiseen ja henkiseen kasvuun yksilöllisesti, opetti runoutta ja leikki sanoilla, erotti syvät ja vakavat väitteet näkemyksissä kasvun ulottuvuuksiin, jotka ovat elämäntukipilareita ja antoi leikin luoda perustaa itsensä löytämiselle oppimisessa itseohjautuen. Kansakoulun opettaja johdatti yhteisölliseen leikkiin.

Parhaimpiin opettajiini kuuluva, ystäväni 43 vuotta, kun hänen mielenterveytensä murtui ja oli lepolomalla mielenterveyskeskuksessa. Hän sanoi, ”yksi ainoa ihminen pysähtyi kuuntelemaan minua, ja hän oli siivooja”. Olivatko keskustelut ammatti-ihmisten kanssa olleet liian paljon metodien toteutusta, ei aitoa kuulemista, jossa minärakentumisen kautta olisi menty eteenpäin itseohjautuvasti. Elämänopettajat tulevat usein ihan muualta kuin virallisten tahojen kautta, alkoholisti tien varrelta, kaupan myyjä kassalta, he voivat sanoa merkittävät sanat, kasvatuksen professori voi ohjeistaa sellaisten arvojen maailmaan, jossa yksilöllisyys ei ole kasvun keskeinen asia, vaan yhteiskunnallisten hyötyjen toteutuma.

Suurin osa opettajistani on ollut yhteiskunnallisten arvojen toteuttajia ja sitten ammattiosaamisen erityisopettajat. Oli opettajia, jotka näkivät tarpeeni ja oppimisen kykyni sekä tyylini, millä tavoin opin, kuten yksi mielen asiantuntija, ”kasvatus ja oppiminen ovat pahimpia elämän tuhoajia”, hän neuvoi ja näki, että olin ratkaisukeskeinen ja antoi minulle vinkin, mitä olisi hyvä tutkia. Yksi psykologian opettaja ei tunnistanut juuri lainkaan käyttäytymisen ongelmia, mutta hän olikin suuntautunut oppimispsykologiaan ja yritti korjata mallilla ja neuvoilla ulkoiseen käyttäytymiseen, pöytätapoihin, vaikka kehoni levottomuus oli tullut kaltoin kohtelusta ja olisi tarvittu yhteisöllisen kiusaamisen problematiikan tietoa. Sosiaalialan opettajissa ilmeni ongelmaa, että he keskittyivät persoonallisuuteen, eikä yhteisöllisiä valtataisteluita nähty, syrjinnän mekanismeja.

Menneisyyttä tutkittaessa muisti ei aina ole paras asioiden selvittäjä, tarvitaan viitekehyksiä ja teorioita ymmärryksen syntyyn. Olen seurannut monia vanhempia ihmisiä, joiden paluu lapsuuteen on tavallaan jäänyt joko positiiviseen ja/tai negatiiviseen kehään. Kun muisti kulkee omia vanhempia kohti muisteluissa, ensimmäisiä voivat olla negatiiviset kokemukset ja matka itseyteen saattaa jäädä puolitiehen, vanhemmista jää vaillinainen kuva, eikä asioita osata eritellä ja vanhemmat ovatkin sitten hirveitä ihmisiä. Jos olisin muistitutkija, perehtyisin enemmän sosiaaliseen valtaan ja muistamisen oikeuteen kuin valkuaisen kerääntymiseen aivoissa, lääketieteelliseen näkemykseen.

Joskus asiat voivat olla niin vaikeita, ettei ihminen pysty niitä kohtaamaan, vaan torjuu ne mielestään, pahimmillaan mieli jakautuu täysin, ja ihminen elää jakautuneessa mielessä, näkee tai ei vain negatiivisia asioita, turvautuu liikaa unelmiin ja kauniiseen, ylipositiivisuuteen, tunne-elämä voi sulkeutua, aitouden viesti kadota. On eri asia tuottaa positiivisuutta mielekkäiden tapahtumien ja toimien avulla kuin elää jakautuneessa mielessä näkemättä totta, molemmat voivat tuoda hyvää, mutta myös heikentää ihmisten kohtaamista, kun heijastusvaikutukset ovat suuria, ja tunnesiirrot johtavat hylkäämisiin, kun negatiivista tai positiivista ei kohdata. Yksi opettajistani sanoikin kerran, ”sinun tehtäväsi näyttää olevan tuoda esiin se negatiivinen, olla omatuntona tässä yltiöpositiivisten maailmassa”.

Kaltoin kohteluista on todettu, että ne tuottavat oppimisongelmia, mikä näkyy aivojen biologisena muutoksena, oppimiskyvyn menetyksenä. (Kirjasta, Katkennut totuus, Anssi Leikola). Kirja kertoo filosofisesta näkökulmasta mielen oppimisessa, mikä perinteisessä psykiatriassa voi jäädä ulkopuolelle metodologisena ongelmana ja ihmiskuvan vaillinaisuutena. Useimmat tutkimukset näyttävät kehittyvän nk. oppivan minuuden, minäkehityksen jälkeisessä tuloksessa, joista katoaa yksilökeskeisen katsomuksen vuoksi sosiaaliset vaikutteet, kun pääsääntöinen vaikute sosiaalisella eläimellä on kehonkieli ja hyväksynnät tulevat sitä kautta, ymmärryksen puitteissa.

Unet ovat jännittävä matka tutkia itseään, omia pelkoja ja haaveita, syväoppimisen ulottuvuutta. Kun taannuin lapsen tasolle pahassa traumassa, uneni vei minut usein lapsuuden maisemiin, joissa unikuvat palauttivat minuutta takaisin. Aikuisuudessa, kun olin kokenut ahdistusta, kauhua ja oppimattomuutta, näin unia, jossa ystävät tulivat uniin, kuin kertomaan ristiriitaa menetyksien ja toiveiden välillä. Viimeksi näin unen, jossa ystäväni kävi halaamassa monta kertaa ja alistaja käveli ulospäin pois tilasta, jossa olimme, mielen parannuskeino.

Omat tarpeet voivat olla sellaisia, joita ei voi aina toteuttaa ja toinen tulee tukemaan kasvussa ja oppimisessa, pahimmillaan ne sulkevat pois vallan avulla yksilöitä yhteydestä. Yksi ystävyyssuhteeni toi luonteenpiirteiden ilmiön esiin, avoin ja puhuva luonteeni auttoi häntä, kun hän oli jäänyt puhumattomuuden kuiluun, toisen ystävyyden vaikutuksesta oma ahdistukseni lievittyi, kun näin toisen iloa ja eteenpäin pyrkimystä, uuden luomista. Yhdessä elämäntilanteessa oma sulkeutumiseni avasi tunnelukkoja, kun hoidin lapsia päiväkodissa, heidän intonsa ja ilonsa. Joskus emme näe omaa kipua, ja toisen kipu sekä kertomus voi tuoda näkyviin omaa kokemustamme, palauttaa muistoja, jotka olemme unohtaneet, kokemus tulee näkyväksi. Kivut ovat vaikeimpia kohdattavia, joudumme kohtamaan monta kertaa tapahtumaa, ennen kuin näemme sen.

Joku sanoi, ettei rakastamiseen ja oppimiseen voi ketään pakottaa. On totta, että kykenemme rakastamaan ja oppimaan, kun olemme ensin sen kohdanneet itsessämme, olemme ihastuneet omiin erikoisiinkin ajatuksiimme, uudenlaisiin mieli/kielikuviin, jolloin erilaisuus ikään kuin on heijaste omasta, minkä toisessa hyväksyy. Myötätunto on osa oppimista, ymmärrämme toisen kokemusta, mutta se ei ole koskaan omien määritelmien ja kokemusten synonyymi, vaan toisen kertomuksen ja kokemuksen kuuleminen ja sen kunnioittaminen. Toisen rakastaminen on tahtoa, kysytäänhän sitä jo avioliiton solmimisessa, se ei ole pelkkää tunnetta, on laskeuduttava omasta ylimielisyydestä alas ja tahdottava kunnioittaa toista, haluttava hänelle hyvää, eikä vaadittava omien arvojemme mukaista olemista ihmisyydessä ja sen toteutumisessa.

Yksinkertaisuutta ylistetään joskus turhankin paljon, riittää kun vaeltelemme metsässä, käymme ongella ja elämme kehoaistimusten elämää nauttien siitä, mikä sinällään on hyvin tärkeää ja tarpeellista, rentoutumista, mikä ei välttämättä estä ajattelua. Kun joudumme nousemaan eri tasolle ja olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kuulemamme ja näkemämme synnyttää heijastuksia omiin ja toisen kokemukseen, vaikeampana luonnekehityksenä tunteensiirto täysin toiseen omia tunteita tunnistamatta, valtarakenteiden tuoma ongelma, ilmoitamme oikeaksi vain oman järkeilyn. Sanakieli ei aina riitä kertomaan monipuolisesti eri syitä käyttäytymiseen ja valintoihin. Monipuolisuus ja henkinen kasvu on silloin oleellista, kasvaa toisen avulla, saaden ja antaen tukea. Moni karsastaa toisenlaisuutta, erilaista toisessa, on liian vaikeaa tutkia moniulotteisesti asioita, se vaatii harjoittelua. Kysymyksiä on pilvin pimein, tuleeko kateus ja ahneus väliin, hallitseeko tunteet tai ruumiinhimot, vai onko ne kulttuurin tuomia ongelmia vallankäytössä ja vertailussa, vai onko Narkissos ongelma sittenkin totta, terveenä ihastumisena itseen hyväksynnän kautta tai ylimielisyyteen johtavana. On helpompi ottaa vain rennosti ja nautiskella omasta ruumiista. Henkisen puolen ymmärtäminen vaatii paljon, kielen, mielen, tunteet ja sosiaalisen ulottuvuuden, uskovilla hengellisyyden. Olemme kuitenkin matkalla monella tasolla, joskus vain osa minuutta toimii ja hyvä niin, sillä kokonaisvaltaisuus on raskasta, loppumetreillä oppimisessamme voimme saavuttaa kokonaiskuvia. On eri opetusaineita, joilla säädellään perustaitoja, kuten matikka, kieli ja liikunta, jota on sanottu riittäväksi. Itse pidän kaikkein tärkeimpänä mielen ja tunteiden osaamista, joiden kautta löydämme itseämme ja toista. Sosiaaliset suhteet ovat usein rakentuneet hierarkkisen järjestelmän kautta käyttäytymiseen, toisia kumarrellaan, toisia halveksitaan. Henkilö, joka on julkisesti fiksu ja sinulle ymmärtäväinen, voi olla toiselle törkeä.

Kehollisten harjoitukset ovat kuin kehto, jossa harjoittelemme henkisen puolen näkymiä. Lauluja laulamalla saamme kehollisen vahvuuden ottaa vastaa henkisen puolen kokemuksia, niin kuin pieni lapsi leikkiessään saa toiminnallisen kyvyn ajattelun kehitykseen, siirtää muistikuvia etuotsalohkolle käsiteltävään muotoon, ottaa asian haltuun, kestää tunnereaktioita ja liittää ne kehityshistoriaan. Henkisessä kasvussa mennään aina kohti syvempää itseä, jonne on poimittu talteen historiasta tulleet kokemukset ja opit, kauneimmillaan tulemme lopulta lapseksi takaisin, joka on täydellisesti kokeva, herkistynyt hienovireiseen havainnointiin ja kokemukseen, aistimaan vapaasti, iloitsemaan itsestä ja toisista sellaisena kuin he aidosti ovat, vaatimatta heille omien näkemysten olemista ja oppimista.

Kärsimyksiä ei voi verrata, elämä on kärsimystä, sitä on syytä helpottaa tukien toisiamme. Meissä on pysyvää ja muuttuvaa, nähden uutta kasvamme, kehitymme ja opimme.

Raija

 

ARVOJEN PERÄSSÄ JA HAKOTEILLÄ

 

 

Lännen ja idän arvot ja filosofiat asettuvat usein vastakkain. Kysymys on enemmän vallan väärinkäytöstä, asioiden jäsentelemättömyydestä, kuin todellisista eroista. On erilaista tietoa, osa painottaa eri asiaa, kuten esim. nyt maailma painottaa ruumiinkulttuuria ja aliarvioi ihmisen henkistä puolta, se on valtamenetelmä, jolla kansoja ja ihmisiä pyritään hallitsemaan, tieto on pirstaloitunut niin, ettei kaikki ymmärrä kokonaisuutta, ja ihmisten on mahdotonta enää ymmärtää mikä mihinkin vaikuttaa.

Koska olen kiinnostunut erityisesti henkisestä puolesta, kirjoitan siitä. Jaan nämä karkeasti psyykkiseen, sosiaaliseen, keholliseen ja hengelliseen (mistä en paljon ymmärrä). Usein nämä sekoittuvat toisiinsa käsitteinäkin, mutta myös mielen kulkureiteillä.

Karkeasti voi sanoa, että läntisten elämänarvojen isä on Sigmund Freud ja itäisen Carl. C. Jung. Heidän tiensä erkanevat osittain, keinotekoisestikin, koska he olivat toistensa oppilaita, kun syntyi erilaiset näkemykset ihmisen kehityksestä, psyykestä ja ihmisen eri puolista, mikä mistäkin syntyy ja mikä on niiden ontologia eli olemisoppi. He molemmat olivat lääkäreitä ja psykiatrian tutkijoita ja luoneet elämänfilosofiaa. Viime viikolla luin uudelleen Jungin ontologisia näkemyksiä, teoreettista viitekehystä ja se nosti pintaan muistoja, jotka koin 50 vuotta sitten ja kuten silloin, minua kiusasi se ihmiskuva, jossa ei huomioitu täysin eristetty ja ihmisoikeuksista poissuljettu ihminen, minuutensa ja itseilmaisuoikeutensa menettäneenä, toisten vallan alle alistettu julmilla rankaisuilla ja elämän oikeudet estettynä monella tasolla.

En ole minkään koulukunnan edustaja enkä mitään erityisen syvästi opiskellut, (ainoastaan mielen hallinnan menetelmiä, mitkä pelastivat täydeltä tuhoutumiselta mielen suhteen). Olen oppinut ehkä elämisestä täällä maailman todellisuudessa eniten ja siksi minulla on tunne, että monet suuretkin filosofit katselevat maailmaa hyväosaisen näkökulmasta, kuten esim. valinnanvapaus, ja sillä perusteella katsovat, että yksilö on aina vastuussa itsestään ja teoistaan. Valinnanvapaus ja vastuu on oleellisia ja suojeltavia asioita, periaatteita, mistä ei voi luopua, mutta jos ne viedään, ihminen tuhoutuu menettäessään minuuden. Kristinopista olen saanut opin, ettei ihmiselle tule antaa valtaa ylitse toisen ja se on suurin syyllinen ihmisen tuhoon, kun hän ei saa säilyttää itseyttään yhteydessä muihin, opin mukaan Jumalaan, mikä pitäisi siirtyä ihmisten väliseen yhteyteen, mutta ylivallan ongelman ja ihmisluonteen vuoksi Jumalasta on tullut ylistyskohde, eikä elämänsuojelija.

Karkeasti voidaan sanoa, että Freudin näkemyksessä ihmisen libido eli elämänhalu on seksuaalista, eli alkuun aistimusta nauttia kehostaan, mikä on luonnollisesti normaalia ja kuuluu elämään, liiallisena johtaa himoon, jos vain ruumis on johtamassa sitä ilman tunteita. Ilman aktiivista henkisen puolen kehittämistä ruumis voi alkaa johtaa kokemuksia, omaehtoisesti toimivana, erillisenä henkisestä puolesta, eikä tiedostamattomassa syntyneet tunteet tule tietoiseksi. Tiedostamattomasta syntyneet tunteet säätelevät vahvasti ihmisten valintoja. Jung painotti vuorovaikutuksen yhteyttä ja katsoi, että tämä alkaa äidin ja lapsen välisenä katseissa ja on luottamuksen pohja, sekä tunnekokemusten alkuasetelma.

Näen, että pelot ovat johtavimpia ihmisten kokemuksissa ja pelkovaltaa käyttää eniten mieskulttuuri uskontojen kautta, toki naisetkin ja sitä ei haluta tutkittavan kriittisesti, vaan oppi on uskon sanomaksi luotua, koska se suojaa juuri vallankäyttöä jatkossa, ylivaltaa. Kun pelolla kehitetty mieli on vuorovaikutuksen vahvin vaikuttaja, psyykkiset traumat ihmisten välillä pitävät valtaa eniten, kehonkieli, ahdistus, masennus, sanat vähemmän, tutkimusten mukaan kehoviestit ovat vaikuttamassa yli 90 % kokemuksiin. Sanakielestä on tullut julistusmoodi, julkiminuuden kanava vallan käytössä. Traumatutkimusten mukaan tunneongelmat siirtyvät sukupolvilta toisille, kun asioita ei käsitellä tunneosaamisen avulla, vaan kuvitellaan järjen selittävän kokemuksemme ja viimeinen asian esille ottaja joutuu syyllisen penkille. Asiat, joita kohtaamme, voivat olla kovin vieraita, eikä kielikuvat aina riitä ymmärtämään kaikkia solmuja, tunteet nousevat pintaan joskus liiankin voimakkaina, jos taustalla on traumoja, eikä asiaa kyetä kohtaamaan. Ongelmana on muistin toiminta, kun sitä ei ole selkeytetty omassa kokemuksessa ja traumat pitävät yllä viimeistä tietoa tapahtumista muistina, toki on myös havainnoitsijoita, jotka jo näkevät monipuolisesti.

Jungilla on nk. arkkityyppiteoria, joissa hän hakee ihmisille yhteistä yhdistävää asiaa uskonnoissa, mikä johdattaisi henkisellä puolella heidän näkemyksiään. Esim. hän on löytänyt kalan yhteiseksi nimittäjäksi, jolla olisi symbolinen ja merkityksellinen syvätietoisuudesta ohjautuva vaikutus. Se on tietoisen viestinnän ja kertomusten tuoma tieto, minkä ihmiset kokevat ja ovat sen kertoneet. Minulle tämä avautui kehollisena kuvana, kun menetin ihmisoikeuteni yhteisövallan alla, puheoikeuteni, ja kun rikosta salattiin. Unissa, mitkä ovat syväsyntyisimpiä ihmisyyden kehityksessä, aloin nähdä itseäni kalana, (se kai oli tutuin eläinpopulaatiossani, kun mieheni kalasti silloin paljon). Unessa muutuin vain pitkulaiseksi kalan muotoon, kuin kehonkuvan menettäneenä. Unien lisäksi koin päivänvalossa kehonkuvani katoamisen, muutuin kehoaistimuksessa erittäin pieneksi rikoksen jälkeen, tulitikun kokoiseksi ja taas suureksi kuin olisin jättiläinen, pitkäksi kuin maanvetovoimien mukaan ja sitten kokemuksen jälkitilana raiskauksesta litteäksi. Muistikuvat, joissa tapahtuu hajoamista pahassa traumassa, kuten minulla, katoaa muistia, muisti on epäjohdonmukaista ja vaikka minuus tavallaan voi toimia, se ei ole minuuden hallintaa, vaan toiminnallista tekoa, automaattista näkömuistin kautta, kinesteettistä, koska minuudella ei sosiaalisessa yhteisössä ole oikeuksia ilmaista itseään, kun ympäristö vaatii salaamaan tapahtuneita asioita uhaten julmilla rangaistuksilla, toteuttaen niitä, luoden kauniimman tarinan maineen säilyttämiseksi. Tämä salaamisen kehä on kaikkia yhteisön jäseniä vaurioittava, julkisesti häpäistyä kohtaan rankin, se ylläpitää häpeää ja lisää salaamista ja trauman toistumista tiedostamatta, ja jos kukaan ei halua/uskalla paljastaa totuutta, koska totuuden paljastaminen on rankkaa ja häpeällistä, vaikka se lopulta vapauttaa ihmisen häpeästä. Täydellisyyden tavoittelu on yksi häpeän muoto, sanoi yksi tunnettu tutkija.

Kokemuksista on erilaisia teorioita, niille on yhteisiä piirteitä. Monesti aliarvioidaan yksittäistä yksilön kokemusta, vaikka se on psyyken suoja, saada pitää itsemääräämisoikeus ja kokea todellisuutta psyyken ravintona elämänhalussa. Ihmisoikeudet Suomessa on enemmän itänaapurista tulleita ihmiskäsityksiä, poliittiseen valtaa perustuvia ja miesvallan uskontoa.

Sosiaalista valtaa ei nähdä niinkään vallan kautta, vaan persoonallisuuden, luonnontieteellisen havaintomenetelmien oppina, uskoen, että ulkoa havaiten ja siitä havainnoiden saadaan luotettavin tieto, se on hallitsevaa ja siirtynyt kansanvallan ominaisuudeksi.

Miten muuttaa maailmankuvaansa, jos on nähnyt vain negatiivista ympärillään, asenteet ovat julmia ja rankaisut jatkuvia, siinä kysytään uskon voimaa itsessä uskoen voivan vaikuttaa itseen ja muihin. Usko, että asenteella voi mielen tasolla muuttaa kaikki positiiviseksi näkemykseksi, ei aina ole totta, mieli ei itsessään muuta, mutta luovuuden kyky ja oikeudet voivat oppimisen oikeutena ja kautta tuoda uusia mielikuvia, jotka estävät juuttumasta pakkomielikuviin.

Milloin psyykkisen puolustuksen mielikuvitus ja/tai tietoisuuden avulla kehitetty on vaarana muuttua sellaiseksi todellisuudeksi, ettei ihminen näe enää sitä mitä on todellisuuden ytimissä aitoa ja tapahtuu todellisesti ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi mielikuvitusta erittäin tärkeänä kokemusmaailman elämyksistä, voimaa tuottavana ja elämänhalua synnyttävänä, vaan tarkoitan sitä, että liiallisuus ja kokonaisuudesta eriytyminen voi vaarantaa toden näkemisen. Vaikka itse jouduin elämään nuoruudessa mielikuvituksen turvin, se ei silti saanut muististani katoamaan tositapahtumia, vaikka jouduin ne kauan salaamaan yhteisövallan vaatimuksesta. Etsivä löytää, mutta valitettavasti ihmisten ongelmana on usein autoritäärinen suhtautuminen toiseen, haluamme määrittää mitä toinen saa olla, miten puhua, käyttäytyä, liikkua, pukea; kontrolloimme, jolloin ihminen ei saa olla oma itsensä. Hetkellisten tapahtumien asioista tehtyä analyysiä kokonaisuudesta on usein todellisuutta ihmisluonteen ongelmana havainnoinnissa, ja silti meidän täytyy uskaltaa elää tämän hetken tapahtumaa. Satunnaisten ja irrationaalisten mielivallassa kokemusten kautta menetämme turvallisuutta ja luottamusta itseen ja se estää tutkimusmatkaamme, tiedostamasta sitä mitä on.

Raija