SYNTISTEN POLKUJA PIINATUSSA MAAILMASSA

 

Piinaviikon pituudella. Lukuaika 10 min.

Miten erottaa uhriutuminen, normaali syyllisyys teoista ja vallan kautta uhraaminen? Opettaako syyttömänä syylliseksi ilmoittautuminen uhraamista? Voiko syyllisyydellä yrittää nostaa itseään toisten yläpuolelle? Jeesus ilmoitetaan syyllisyyden kantajaksi, joka poistaa kaikkien synnit? Ymmärrän hyvin, jos on liiallista syyllisyyttä, eikä ihminen kestä sitä enää, luhistuu, syrjäytyy ja vetäytyy, silloin tuki on tarpeen, taustalla on usein rankempaa syyllistämistä ja häpäisyä, mieli murtuu. Vaarallista on viedä liiallisesti ihmisen vastuu teoistaan, ja ottaa ylivaltaa toiseen nähden. Ei syyllisyys katoa tuosta vain kevyesti anteeksipyytämällä ja/tai syyllisyyden kantamisella toisten puolesta, kehomuisti kantaa sitä kauan, jos syrjivät asenteet jylläävät. Olen kuullut monelta, etteivät he koe syyllisyyttä eikä häpeää teoistaan, ja he ovat hyvin julmia toisia kohtaan, toisia palvotaan oman mielen kaksijakoisuudesta johtuen, toiseen heijastetaan oma inho. Syrjintää esiintyy monin eri tavoin, sulkemista, häpäisyä, valheita, kauneutta ja rumuuttakin selittäen. Syrjinnän oikeudeksi voidaan jopa ilmoittaa kunnioitus, ei esim. puhuta, vastata tai huomioida mitenkään, piiloudutaan sanavallan avulla, ilmoitetaan moralistisesti, etkö ole sitä taikka tätä, käytetään elämän kauneutta lyömäaseena, ei anneta anteeksi, vaan hirttäydytään sanoihin liikaa. Ihminen osaa hyvin valehdella itselleen. Hyveet muuttuvat helposti paheeksi, jos mielen annetaan velloa kehittämättä sitä tietoisemmaksi, eikä tunteiden säätelyä esiinny, vajotaan mielivaltaan ja välinpitämättömyyteen. Kuten esim. kiitollisuus elämästä voidaan nähdä ilona ja nöyryytenä, mutta liiallisena elämästä luopumisena, häpäisemisenä ja elämän aliarvioimisena julistaen jotain asiaa ylitse elämän itsetarkoituksellisesti. Puhumme arvostetulle henkilölle kunnioittaen ja ihaillen, arvostamattomalle moittien, emme suo kaikille ihmisoikeuksia, toisten kokemuksia halveksitaan, kun tasavertaisuutta ei ole. Mieli voi kehittyä avautuvaksi, sulkeutuvaksi, leikkiväksi ja oppivaksi heijastaen sen tekoihin.

Hierarkkisten käytänteiden kautta olemme oppineet kohtelemaan eriarvoisesti toisiamme, missä vaikuttaa tunteet mieleen vahvistuen, valintoja synnyttäen, inhon ja ihastumisen kontekstissa, hyläten ja hyväksyen, sulkien ja avautuen, itsestä ja toisista.

Näitä valheiden naamioita olisi opittava riisumaan. Loppujen lopuksi, kun ihminen ilmoittaa käytännössä kantavansa toisten synnit, hän voi nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja kokea ylemmyyttä omasta rehellisyydestä, mutta ei katsokaan totuutta silmiin, vaan valikoi asiat, joihin kiinnittää huomion, sulkee asioita, tapahtumia ja ihmisiä todellisuudestaan, kaikkia asioita ei tietenkään voi kantaa.  En ole syyllistämisen kannattaja, mutta en pysty hyväksymään, että toisten mieltä murretaan valheilla, eikä tunneta vastuuta teoista, unohdetaan mitä puhutaan ja tehdään, otetaan omat mieltymykset ohjenuoraksi ja muille vaatimuksena. Ei tässä nihilistiksi kannata ryhtyä, mutta toisen vastuun ja syyllisyyden riisto toiselta suojaa yleensä itsensä ylentäjää, nostaa hänet toisen yläpuolelle. Käytännössä on pystyttävä katsomaan tekoja, teot osoittavat, arvostetaanko ihmistä. Moni sanoo, unohda menneisyys, mutta käytännössä kuljettaa asenteissaan eriarvoistavia tekoja ihmistä kohtaan, jolle ei arvoa anna. Anteeksipyynnöt ovat näennäisiä, jos todellista muutosta ei tapahdu. Käytännössä olen myös huomannut, että syyllisyyttä ketjutetaan ja viimeinen asian esille ottaja laitetaan syyllisen penkille, ja kierretään asiaa. Menneisyys kulkee tavoissa kuin ihminen ei niitä tiedostaisi.

Ihmisen mielen valheellisuus on myös suoja, niin mielelle, kuin tapoihin liittyen, mitä pitää oppia näkemään. On kohteliasta olla paukuttamatta sanoina toiselle mitä tahansa mieleen tulevaa inhoa, mielipidettä kuin tietoakin, mikä rasittaa kohtuuttomasti ja vaurioittaa ihmistä. Valhetta voidaan tietysti käyttää väärin ja hamuta itselle valtaa sekä hallitsemista toiseen nähden, omaisuus niistä ehkä yleisin. Yhdessä ongelmassa olin tuomatta esiin asiaa peräti 50 vuotta, itseeni kohdistuvista vääryyksistä, en tavallaan ensin nähnyt rooleja, joita yhteisöissä ilmeni, mutta sekin haluttiin salata, ettei syyllisyys tulisi vallankäyttäjille. Näyttää siltä, että valhetta ja salailua on käytänteiden toimissa enemmän kuin totuuteen pyrkimistä.

Auttamisen verholla otetaan paljon valtaa nimenomaan henkisellä puolella. ”Auttajan Varjo” on hyvä kirja, jossa kerrotaan auttamisen tuomasta vallasta, kirjoittaja Martti Lindqvist. Ymmärrän hyvin konkreettista auttamista, mutta en ymmärrä esim. nyt sotia, joissa hyökätään toisten kimppuun, kun eivät suostu heidän filosofiansa mukaiseen uskoon. Kärsimyksellä itsensä ylentäminen on uhriutumisessa yleistä, kauniit tarinat, sielun puhtaus, joka hurmostilassa saadaan aikaan, kun puetaan tapahtumat oman vallan alle. Kärsimys ei jalosta ketään.

Elämässä on hyvä olla inhimillistä, kaunista ja jotain sellaista, mikä tuo rauhaa ja kunnioitusta hyvää kohtaan, pyrkimystä kohti hyvää. Normaalisti ihminen havaitsee aistein kauneutta ja ilo syntyy luontaisesti. Kaltoin kohtelussa mieli luo kaunista tarinaa mielen suojaksi, että kestäisi kaltoin kohtelun. Satu, mikä suojelee kokemusta, on hyväksi, mutta muuttuessa jatkuvaksi valheeksi ihmiselle, se turruttaa näkemästä totuutta. Hyvä esimerkki kauniiseen tarinaan ihastumisessa ja tapahtumia toistaen näkyy elokuvassa, Kellokosken prinsessa, jossa prinsessa alkaa elää ja toistaa tarinaa. Hänen mielensä ei ole yksilöitynyt löytämään sisäistä kauneutta ja mielihyvää yksilönä, sielun kauneutta, mikä voimistaa yksilönä, vaan kauneus on muuttunut tapahtumien toistamiseksi, ulkoiseksi kuviksi palvomisena, joissa arvot ovat kuin jäykistynyt todellisuus ilman ihmisyyden oikeutta kokea hyvää itsestä, kulttuuristen asemien toistoa. Tämä on vakava oppimisen ja kasvatuksen ongelma, mitä usein selitetään yksilön mielen ongelmana, kun se on tunkeutumalla opettamista. Näitä monia ulkoisen maailman hallitsemismenetelmiä käytetään ikään kuin moraalin turvaamiseksi, mutta kysymys on vallan väärinkäytöstä ja alistamisesta.

Kun arvostelemme uskovaisia, se tuomitaan, mutta sitten ollaan valmiita tukemaan ihmisten mielikuvitusta tiedon rakentajana, yhteisövallan ihannointina, mikä on yhtä epäluotettavaa kuin mikä tahansa populismi tai yksilön kuvitelmat, tai ajatusharhat.

Tuomitsemisen kulttuurissa, minkä juuret tulevat pitkältä uskontojen maailmasta aina jalkapuusta ristiinnaulitsemiseen totuuden tutkimisen unohtaen, mutta myös psykologisoimisesta, minkä se on perinyt valintakuvitelmana yksilöissä hyvä/paha akselilla kirkon oppien mukaan, syntikeskeisesti. Kun pahaa ja väärää tehdään, kohteeksi ongelman ratkaisuun on alettu etsiä syytä yksilöistä, useimmiten uhrista, eikä tuomitsijoista, koska sosiaalinen kontrolli on hyväksyttyä, vaikka omatunto tulisi saada aikaan kasvatuksella. Tekoja pitäisi tarkastella moraalin kannalta, tuhoavuuden näkökulmasta, ei syyttämällä ja jaottelemalla ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Kun ihmiset kohtaavat, mieli- ja kielikuvat sinkoilevat tajuntaamme, synnyttäen jos jonkinmoisia tuntemuksia ja tunteita, ahdistuksesta iloon, häpeään ja syyllisyyteen. Tällöin kohdatessa toisen ja omat tunteet nousevat myös kohdattavaksi, inhot ja ihailut. Syyllisyys on tutkimusten mukaan teosta syntynyttä, häpeä enemmän yhteisön moraalista ja teoista, jota yksilöön kohdistetaan, sanoo Malinen kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”. Nämä sekoittuvat myös helposti. Vallan antaminen toiselle toisen kontrollin oikeudella ja valvonnalla rakentaa valta-asetelman, jossa käyttäytymisemme, ystävällisyys, sanavalinnat ja positiivisuus kaikkoaa, ja luokka-asetelmat astuvat voimaan, valtataistelu ja väärinkäytökset. Luokkia ovat nykyään, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat, työttömyys, köyhyys, vammaisuus, asema yhteisössä jne. Ratkaisevaa on, kuinka johtamisella tuotetaan näitä eriarvoisuutta rakentavia yllykkeitä taistoon ihmisarvosta. Kun mielen ja tunteiden toiminnasta ei ole tarpeeksi tietoa, ihminen joutuu hätään ja ahdistuu, ja seuraa valtataistelu.

Pahan salliminen, millä tarkoitan elämän tuhoamista, esiintyy arvojen kautta. Ihminen sallii pahan, mikäli on hyväksynyt teon tai ei kykene näkemään sitä. Väkivaltaa harrastava hyväksyy väkivaltaa, sokeasti uskova voi sulkea silmänsä pahuudelta, koska pitää sen aina mahdollisena ihmisessä ja asenteena kuljettaa sitä ihmisissä, ei kyseenalaista, vaan ottaa tuomarin roolin. Puheoikeutta ei ole kaikille, opetti jo Mauno Koivisto, saman sanojat saavat eriarvoisen kohtelun.

On huomioitava myös tilanteet ja olosuhteet, kaikki ei ole mielen ongelmaa, taidot kypsyvät iän myötä. Ollaan armollisia itsellemme ja toisille!

Raija