Olimme sosiaalialan
opiskeluaikoina kolmen päivän vierailulla Virossa. Tutustuimme päihdehuoltoon,
psykiatriseen hoitoon ja lasten suojeluun. Yhdessä keskustelussa pohdimme
elämänvoimaa, sen korvautumista huumeilla. Sanoin, ”elämä on parasta huumetta”.
Pian tämä levisikin moneen paikkaan iskulauseeksi. Ehkä se oli jo ollut
olemassa, en vain ollut huomannut, sitä näkee mitä tarvitsee. Aloin hahmottaa
omia elämänvoiman lähteitä. Minulle ne avautuivat lapsuuden kautta. Teinhän koko
työurani pääosin lasten parissa, se oli vaikuttavin. En ole vielä päässyt lastentarhasta
ulos, lapsiminästä en halukaan päästää irti, sillä siellä asuu voimavarani ja
luovuuteni lähde. Lapsuuteni vietin suuressa perheessä, kouluajat olin
ikäisteni parissa, tulin nuorena äidiksi, ja vain pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta
lapset ovat olleet aina ympärilläni.
Lapsuus ei
ole arvostettua. 20 vuotta sitten YK:n lapsiasiantuntija sanoi, että lapsuus on
menetetty. Itse olin elänyt suhteellisen vapaan lapsuuden, saimme harrastaa
luovaa leikkiä, rajat olivat selkeät, tutkiminen kuului arkipäivään, sanakieltä
harrastettiin kohtuudella, ja pelkojakin kohdattiin, mutta pääosin oli turvaa
ja luottamusta aikuisiin.
Salatumpaa lasten
kaltoin kohtelua kohtasin sivistyksen oppigurujen korkeimmalta taholta
hienovaraisena väkivaltana, kuin piilo-opetusta, mitä en edes sivistykseksi
luokittele, pakko-oppimista. Äitejä aliarvostettiin, lapsia vainottiin pahana
ja juuret löytyivät usein psykiatriasta, keskeisimpinä piirteinä lapsikuva,
jossa lapsi on paha, mitä vuosikymmenet sitten psykiatrit julistivat.
Ihmiskuvassa monet kristityt julistavat asenteitaan, ihminen on syntinen ja
paha, vaikka Jeesuksen mukaan syntyessään lapsi on viaton. Naisvihaajat
käyttävät törkeää kieltä naisista ja äideistä, joissa on pitkät historialliset
juuret.
Poliittinen ja
ideologinen taidekin tunkee ulos monista paikoista, aatteita kuljetetaan salaa,
milloin minnekin.
Leikkiajan
lapsuudessa tulee olla riittävän pitkä, ettei tunnelukot eli skeemat valitse elämän
suuntaa, vaan kuljemme oppimisen suunnassa, muutoksen viisaassa virrassa.
Tunnelukkojen ehkäisemisessä auttaa parhaiten lapsen itseilmaisuoikeus, jota
opetuksessa autetaan eri menetelmin, musiikki, kuvat, sanat tmv. Jos tunteita
ei saa ilmaista ja itseilmaisu jää vähäiseksi, tai joutuu elämään roolissa, tunnekokemus
tulee esiin samantyyppisissä asioissa ja toistaa skeemaa samantyyppisesti, tuo
sen näyttämölle, esiin vuorovaikutuksissa.
Näyttämölle tuonti
on Erving Goffmannin sosiologista teoriaa. Juuri tämä on ongelmallista, kun yksilöt
tuovat oman ongelmansa esiin heijasteina, ventovieraisiin ja/tai muihin
läheisiin, ja taustalle jää se, joka ei anna yksilölle ilmaisuoikeutta, halveksii
ja/tai kahlitsee muottiin niin, että se vaurioittaa, eikä saa korvattua muualta.
Monet eivät tiedosta ollenkaan heijasteongelmaa, ja syyttävät muita, sekä
kohdistavat vihan heihin, ei vihan synnyttäjään, koska hän voi olla julma ja ei
ota vastaan ollenkaan toisen palautetta, se voi olla aate ja oppi ihmisyyttä
halveksien. Kaikki ei kuitenkaan ole heijastetta, on myös totta olevia asioita,
havaitsemista pitäisi arvostaa, eikä psykologisoida kaikkea mielen kokemuksen
kautta. Mielenterveystalo.fi sivuilla määritellään harha-ajatukseksi ja
kuvitelmaksi se, että tehdään pahaa. Jos kertoo siitä, että on tehty pahaa, tai
epäilee tehtävän, pitäisi olla todellisuuden näkemistä eikä harhakäsitys. On
outoa väittää, että pahuutta ei ole, eikä pahaa tehdä. Erotella voi, onko se
pelkoa vai toteamista.
Usein
syytetään vanhempia siitä, että he eivät ole läsnä ja kasvata, ja kurittomuus
vallitsee niin olemisessa, ettei keskittymistä syntyisi. Ehkä se ei aina ole
läsnä olemisen funktio, mikä on kyllä tärkeää, mutta voi olla liiallista, jopa
tunkeutumista lapsen kokemuksiin muuttamalla niitä. Varhaislapsuudessa lapsen
on kuitenkin oltava oppimassa mielikuvituksen kautta ajatteluaan ja
keskityttävä siihen, eikä ainoastaan vanhempien ohjaamissa arvolatautuneissa tavoissa.
Keskittyminen vaatii rauhan ja olemisen oikeutta olla itsekseen, leikkiä, tutkia,
havaita, ja harjoitella, jossa ajattelu ja kokemukset jäsentyvät ja
keskittyminen luo itseään olossaan.
Tunteita
pelätään turhaan, ei niitä jatkuvasti synny, kuten ei merkityksiäkään.
Luovuuttakin yritetään estää, ei luovuuskaan koko ajan pursua, ei luovuudella
tule mahdottomia luoda, jossa kaikki ymmärrettävissä oleva katoaa tietotulviin
ja epämääräisiin kuviin.
Leikki on
tie vapauden väylälle, luovuuden esiaste mielikuvien syntymästä. Jos leikkiä on
liikaa, se voi edesauttaa tunnelukkojen syntymää, jos sitä ei saa siirrettyä
toimintaan ja ajatteluun, sanakieli tuo olemiseen kestävyyden ja hallitun
rakennelman mielessä rönsyilevistä mielikuvista. Lapsen kehitys mielikuvien
syntymiseen on turvattava riittävän pitkään kehitystason mukaan, että kehykset
ajattelun rakenteisiin vahvistuu ja lapsi saa kokea ilon itsestä. Tätä tukee
fyysinen endorfiinin tuotanto, fyysisyydestä syntyvä oksitosiini eli
rakkaushormoni, mielihyvän tuotantoa, tämä tulee leikeistä, luovuuden tuottamaa
iloa, jonka mielikuvitus synnyttää.
Raija