KASVATUKSEN ARVON LASKU LEIKIN KATOAMISEN MYÖTÄ

 

 

Tuntuu siltä, että kasvatuksen arvot, vaikutukset ja opettaminen ovat päätyneet arvottomuuteen, koska niissä näyttäytyy vaurioita, joita ei pystytä selittämään johdonmukaisesti. Mikä on opettamista, mikä kasvatusta, mihin katoaa suuri määrä opetettuja asioita, kun kuljemme sivistyksen kehdosta kohti työelämää, sosiaalisuutta, kansalaisuutta, realismia ja mikä on useimmiten erilaista kuin olemme oppineet kirjoista.

Pidän vaikeimpina syinä oppimisen ongelmiin vajoamista biologiseen ihmisyyteen, nk. eläimeen (pidän biologista eläintä ihmiskuvauksessa psyyken puolustuksen tuomana) niin ettei tunne-elämän kehitystä ole huomioitu, tai jos se on huomioitukin, se on rusentunut uskomusten alle ihmiskuvissa, mitkä eivät ole todellisuutta, ja syyllisyydellä pelataan ihmisen oppiminen hallitsemattomiin itsen tekijöihin. Kasvatuksella ja opetuksella voidaan sekä kasvattaa että opettaa ihminen kohti tuhoa ja/tai eheytyvää minuutta kohti henkistä osallisuutta yhteisön kanssa toimimiseen.

Valitettavasti lapsen kehitystä ja olemusta nähdään liikaa aikuisten maailmankuvan kautta. Itse sain/jouduin palaaman näihin syntymekanismeihin taantuessani rajun väkivallan alla täysin tiedostamattomaan tilaan kehon ehtojen alaisuuteen.

Ellemme opi näkemään, analysoimaan ja tutkimaan lapsen mielen kehitysilmiöitä ilman jäätävää asennetta hyvä/paha akselilla, emme ymmärrä lapsuutta sen todellisista kokemuksista käsin. Niin yllättävän paljon puhe lapsuudesta on aikuismaailman kokemuksien kautta jäsentynyttä, aikuisten kieltä. Vahvin näistä näkemyksistä korostaa lasta tahtovana ja tietoisena teoistaan, kun voisi esim. lähteä avaamaan mielen ensiaskeleita toiston kautta. Toki tunnetaan se, että lapsi on matkiva ensimmäiset vuodet oppimisessaan. Mutta jos katsoo asiaa sisältäpäin, ja tutkii sekä mielihyvän että mielipahan kautta, kokemusta synnyttävänä sekä aistimusten toiminnan valossa, siihen sisältyy solujakautuminen, mikä usein aktivoituu ulkoa tulleesta väkivallasta. Voimme erotella näiden toiminnasta syntyviä seurauksia.

Päästäkseen irti tuosta mielen ominaisuudesta jakautua, lapsi tarvitsee pitkän leikkiajan, jolloin mielikuvat siirtyvät kuviksi etuotsalohkolle, ensin synnyttyään mantelitumakkeessa, unimielikuvien maailmasta ja lapsi alkaa katsella kuvia, mitkä hän jäsentää sanakielen kautta yhteiseen kieleen ymmärrettäväksi ja vuorovaikutukseen kokemuksen luomiksi voimavaroiksi kulkea kohti uutta ja tulevaa. Ensin on vain ymmärrettävä, ettei lapsen ajatukset ole tahdon kautta syntyneitä tavoitteita, vaan odotuksen tilassa kasvavia mielikuvia, joista rakennetaan jatkumona lineaarisia lauseita, ensin epämääräisinä kuvasanayhdisteenä, sitten kielen kehityksen myötä lauseita. Kehityspsykologissa tahdon nähdään alkavan kehittyä noin kolmen vuoden iässä, mutta yleisesti sen kuvitellaan olevan jo kehittynyt aina geeneistä alkaen.

Jos liian varhaisessa vaiheessa sanakieleen opetetut jättävät taakseen mielen ja kokemukset eivät ehdi jäsentyä tietoiseen, eikä kokemus tiedostamattoman osalta tule tietoiseksi ja syntyneet tunteet avaudu. Näin itsetuntemus jää kehityksessä jälkeen ja sanakielen kautta kehittyy enemmän uskomuksia. Aina on kuitenkin mahdollista myöhemmällä iälläkin löytää takaisin syväoppimisen muotoihin ja erittelemään mielihyvän ja mielipahan eroja. Näin ollen leikki on tie, jossa lapsi pääsee irti tuosta mieltä jakavasta ongelmasta, jota väkivalta vahvistaa. Toistuvuus alle kolmen vuoden ikää on nähtävä ensin liikkeenä, jonka keho on tuottanut, ensin syntymäpuristus, lihaksen laukeaminen ja siitä liikkeen alku. Lapsi alkaa toistaa liikettä kehon tasolla, sitten mielihyväkokemukset syntyvät yhteydessä hoivaajiin ja vahvistavat hyvä olon tunnetta, kun tyydytystä syntyy kehollisesti ravinnon vaikutuksesta aivojen saadessa sokeria. Vuorovaikutuksen positiivisessa kokemuksessa hoivaajaan alkaa syntyä iloa kokemuksen kautta, mikä myöhemmin vahvistuu leikissä.

Kun vuorovaikutus hoivaajaan on positiivinen, lapsi oppii säätelemään tunteitaan niin, ettei mielen reaktiot aktivoidu liikaa, on rajat ja rakkaus ikätason mukaista ja oppimisesta tulee mielekästä. Jos ja kun hoivaajat käyttävät väkivaltaa, mielestä tulee ylihallitseva ajatteluun nähden, ja tunteet ottavat voiton, pommitus on kuin sota-areena, mitä lapsi ei pysty säätelemään. Nykyään katsotaan, että aivot kypsyvät käsittelytaitoisiksi vähän yli kaksikymppiseksi saakka ja se on juuri mielen kannalta ratkaisevaa kokemuksessa, ikään kuin jälkisäätelyä.

Maailma ei koskaan pääse pahuuden vallasta, jos yksilöllisiä itsetuntemuksen ja oppimisen väyliä ei avata, vaan oppiminen on valjastettu palvomaan järjestelmää, uskomaan sen kaikkivoipaisuuteen. Uskontoja ei tulisi opettaa ennen täysi-ikäisyyttä, sillä vasta tuon leikkimielen kehittymisen myötä yksilön erittelytaito mielikuvien, kielikuvien ja luovuuden välisessä yhteydessä on rakentunut niin, että yksilö tahdonvoimalla ottaa mielikuvat pelkomaailmasta haltuun ja alkaa itse analysoida, käsitellä ja luoda niistä ymmärrettävää kieltä yhteiseloon muiden kanssa. Näin mielikuvituksen ja toden ero selkenee. Mielikuvien haltuunotossa tarina on ihmisen hyväksi, se vie leikin maailmaan. Minulle tuo leikin maailma on vapautta kuljeskella aivoitusten saarekkeissa ja valita miten tarinan kertoo. Jossain vaiheessa, kun mieli ei ollut vapautunut, vaan väkivalta piti sitä pihdeissään, tarinat olivat toistavia, ja luovuus mielen kääntöpuolia kuvaava, kauneutta ja rumuutta, hyvää ja pahaa, ihanteita ja inhoa.

Valitettavasti maailmaa kehitetään siten, että tieto on erilaisia ideologisia taisteluita ja järjestelmien luomista, hallinnollista valtaa ihmisyyteen nähden, eikä ihmiset tule tietoiseksi tuosta vallasta pelon hallitessa ja riippuvuuksien riivatessa mieltä. Ilman erittelykykyistä mieltä, mielen vaikutukset ovat möykkyä, mikä mylvii ympäristöön epämääräisiä tekoja ilman ymmärrystä. Voi vain todeta, että järjestelmiä ja oppeja luovat tahot, mitkä eivät perustu loogiseen ymmärrykseen vaan tuottamisen satunnaisuuksiin mielen pommituksessa, eivät huomio yksilöllisiä kehityksiä vaan alistavat heidät tahtonsa alle.

Kuten Freud sanoi, rakkaus, leikki ja työ. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa peilautuminen tuo vääristyneet käsitykset ihmisyyteen. Kuuntelemalla ja kunnioittamalla ihmistä saamme todennäköisemmin totta näkevän ihmisen. Kun kasvatus on monin osin muotivirtauksia, 1980 luvulla harjaannutettiin analyyttiseen ajatteluun, mikä ei ole lapsen kehitystason mukaista huomioivaa, tai liikuntaan panostavaa, ja kuten minun kouluaikoina, vain kuulomuistia huomioiva. Eri aivon osien harjaannuttaminen vie pois dynaamisesti sisältäpäin ohjautuvaa oppimista.

Tiedon vääristely vie kaikelta pohjan.

 

Raija

Wikipedian määritelmää.

 

Kasvatus on vaikuttamista jonkun henkiseen kehitykseen. Kasvatus on tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti. Laajan näkemyksen mukaan kasvatus kattaa kaikki kasvattajan tahalliset ja tahattomat teot, jotka vaikuttavat halutusti yksilön kehittymiseen. Suppeampi näkemys rajaa kasvatuksen tietoiseen vähintään kahden ihmisen vuorovaikutukseen.

Koulutusta ja opettamista voidaan pitää kasvatuksen osa-alueina.

Kasvatusta tutkiva tieteenala on nimeltään kasvatustiede.

 

 

 

 

 

 

 

 

AIVOITUKSIA

 

On parempi ajatella itsensä hulluksi kuin viisaaksi, ajatuksena se on helppo, mutta se eläminen hulluudessa voi olla helvetti, viisaus ja hulluus on samassa päässä. Voin vain olla kiitollinen siitä, että hulluus on suojannut minua erityisesti tunne-elämän persoonallisuuden häiriöltä, koska elin pitkään ilman tunteita masennuksen vuoksi ja mitä minuun on yritetty väen väkisin istuttaa, persoonallisuushäiriötä, sitä miksi minä jouduin psykoosiin, miksi kauhu hajotti mieltäni. Syytä etsittiin persoonallisuushäiriöstä, ei niistä teoista, joita yhteisössä toteutettiin, ei siitä vallan väärin käytöstä, rikoksista, mitkä rikkoivat sieluni, mieleni ja kehoni. Hulluuteni esiintyi aina väkivaltateon jälkeen ja saattoi pysyä päällä pidempään, kun pilkka ympäristössä tiheni.

Toivoisin yhteiskuntaan uutta ammattia, kokonaisuuden kartoittajaa, jos siihen ylipäätänsä kukaan pystyy, mutta luulen, että se vaatii korkeampaa ikää, paljon opiskelua, mutta ei ole vielä takuu. Vanhuskin voi olla kovin yksipuolinen. Ihminen ihmisyydessään on kovin vajavainen. Miten käy sitten turvallisuuden ja luottamuksen, jos on liikaa rikkinäisyyttä, osatotuuksia, tai liiallista eriytymistä mielessä? Jos ja kun itsetunnon perusta, itseluottamus on alkujaan kunnossa, se palautuu pahojen tekojen ja huonon kohtelunkin jälkeen, (ellei ne ole täysin tuhoavia), kun syyllisyys on selkeää, omatunto puhdas ja kunnioitus yhteisön taholta asiallista.

Keskiluokkaistunut tiede on luonut minäkuvia, mitkä huonosti soveltuvat itsensä menettäneisiin, ihmisiin, jotka on alistettu toisen vallan alle ilman itsemääräämisoikeutta. Se on myös mieskulttuurin ongelma, miehellä on ollut valtaa, mikä on sokaissut näkemästä totuutta. Kauhun, pelon ja itsekkyyden käytöshäiriöt esiintyvät samantyyppisinä kuin alistetun, jolla ei ole edes puheoikeutta, ja joka yrittää saada itsensä kokoon nostaen itseään ylös, itsekäs haluaa itselleen vallan, johon muiden on alistuttava. Vallan väärinkäyttäjät luovat valtavälineillä riippuvuuden alistetulle, jotka menettävät oikeuksiaan ihmisyyteen ja elämään.

Todellisuuden ja totuuden selvittäminen ei ole helppoa, ei toisen kuuleminen, kun mielikuvamme sinkoilevat minne sattuu, ja emme tavoita yhteneväistä kuvaa. Joku kulkee vain omassa totuudessa, joku seikkailee tunteidensa viemänä, yksi katsoo vain osaa asiasta, eikä vaikutteet tule näkyviin.

Mielestäni suurin osa ihmisyyden ongelmista liittyy vääristyneeseen ihmiskuvaan ja kaltoin kohteluun, jossa minuus rikkoutuu, syntyy eri persoonallisuuksia samaan ihmiseen, vain osa minuudesta toimii tietoisesti, osa toimii tiedostamattomasti. Erilaisia kokemuksia, eri puolia ihmisyydessä voi olla ja saa olla, ongelmia muodostuu silloin, kun ihminen ei itse näe niitä tai muut peilaavat niitä itsestään toiseen, pakkoroolit ovat vaarallisempia syitä persoonallisuushäiriöiden synnyssä, yhteisön vallankäyttöön kehitetyt roolit. Ne tulevat usein syvältä uskonnoista, kulttuurista, ja myös tieteestä, pahuus ja hyvyys, mitkä on rajattua ja erittäin puutteellista tietoa. Kuinka paljon joudummekaan tänä päivä näkemään väkivallan jälkiä, kun ihmistä yritetään kasvattaa ideologian mukaan paremmaksi ihmiseksi kuvitellun pahuuden vuoksi, kuten esim. katolisen kirkon pedofilia teot kertovat?

Tunteista ja itseilmaisusta rangaistu ja rakkaudettomuudessa elävä saa useimmiten persoonallisuuteen häiriön, tunne-elämän jakautumisen ihanteen ja inhon vaihteluun, positiivisiin ja negatiivisiin mielikuviin, joita yksilö alkaa toteuttaa tuhoavasti. Kun tunteet lapsuudessa, mutta myös aikuisuudessa ovat tavallaan sekä ihailun että inhon sokaisemia, hylättynä, petettynä ja menetettynä, negatiiviset ja positiiviset tunteet liimautuvat kuin kuvaksi mielikuviin ilman kokemuksen tuomaa mielihyvää/pahaa. Kun kateus on menetettyyn oikeuteen, tai mustasukkaisuus, niin ne siirtyvät teoiksi, toisen tai itsen ihmisen tuhoksi, koska oma tunne lukkiutuu hyväksymättömyydessä. Omassa realismissani ei ollut mahdollisuutta haaveilla liiallisesti, ei kehittynyt fantasioita, toki koin sisareen mustasukkaisuutta, mutta se tapahtui niin harvoin, etten kärsinyt siitä. Unelmani olivat hyvin arkisia, halusin työtä, ammatin, opiskelua, kodin, avioliiton, ruokaa ja asunnon.

Kun tunteet siirtyvät yhteisötasolle, joku otetaan palvonnan tai syrjinnän kohteeksi, ihastutaan tai vihataan sokeasti. Kun tuo palvottu, syyllinen tai muutoin rooliin pakotettu henkilö joutuu yhteisön arvostelun kohteeksi, suhteellisuus katoaa. Ikään kuin yhteinen ihastuminen on kuin valkoinen kangas, mihin ei saa syntyä tahraa, kollektiivinen mieli. Palvomisessa uhrataan yhdestäkin virheestä, kymmeniä vuosia hyvin mennyt ihmissuhde tuhotaan yhden virheen vuoksi, mennään valheellisiin tarinoihin, luodaan tietoa, mikä on vain peiliä persoonallisuuksien ongelmasta, tunteita ei ole saanut kokea, ei ilmaista, tunneosaamisen taitoja ei ole, vaan tunteet kehollistuvat, seksuaalistuvat, voimistuvat suorituksiksi, voiman näytöksi pakkomielteisesti. Hyvässä yksilökehityksessä vuorovaikutuksen tunteet syntyvät tässä ja nyt, ne koetaan ja käsitellään, jäävät ehkä tunnemuistiin tai unohtuvat, mutta eivät muutu pakkomielikuviksi, joita on pakko toteuttaa, toistaa ja luoda rinnakkaistodellisuus tai viedä uusiin suhteisiin.

Todelliset teot, väkivalta, rakastaminen, toiminta, tarinat ja välittäminen ovat ikään kuin eri todellisuutta kuin tunne-elämän luoma, ne on hyvä erottaa erilaisina toisistaan. Todelliset teot ovat kuin terveen kehon tuotteita, hormonit tuo seksuaalisuuden, liikunta hyvää oloa ja iloa. Kun tunne-elämä on häiriintynyt, nautinto ei enää ole normaalia aistimusta, vaan yliaistimusta, jossa nautinnollisuus ylijännitteen vuoksi nousee epänormaalille tasolle, jumaluuteen, jonka yksilö voi kuvitella saavuttavansa tai pakkomielle ajaa sitä kohden, mutta hän ei välttämättä tiedosta sitä, ei edes muista tehneensä, kokeneensa. Pakkomielikuva voi viedä väkivaltaan, jossa yksilö ei tavoita kokemustaan ja väkisin yrittää saada yhteyden itseen, sisäisiin kokemuksiin.

Itsensä huijaamista voi esim. tarkastella Auervaaran tarinoissa, he ovat tietoisesti päättäneet hyötyä toisesta, mutta takana voi olla tunne-elämän häiriö.

Tunteiden piirtyminen kuviksi ikään kuin jättää kokemuksen kokematta, eikä yksilö tiedosta minkälainen olo itsellä on, ei kykene erittelemään tunnetilaansa erilaisiksi tunteiksi. Ikään kuin kuva ei anna mahdollisuutta kokea tunnettaan, tunteiden sanoittaminen on selkeämpi, ja tuo yksilölle itseymmärrystä enemmän. Kuva voi kuitenkin antaa tien ymmärtää omaa kokemusta ilman pakkoa sanoittaen, niin kuin musiikki voi antaa välineen. ”uusi mekko päälle ja unohtaa sen naapurin äijän” Sakari Kuosmanen laulaa ”Pieni sydän” biisissä, voisiko ihastumisen tunnetta, tai mustasukkaisuutta kuvata paremmin, riippuen sitä, kuka asia katsoo.

On opittava erittelemään tunne-elämän, persoonallisuuteen kehittyvien ilmiöiden syyt ja seuraukset ja todellisuudessa tapahtuvat teot, jotka tuovat erilaisen oireiston ihmisyyteen, käytöshäiriöt, vihaa, raivoa, kauhua ja mielen hajoamista, mutta myös suojautuessa ikään kuin itsekkyyden. Tällöin opitaan ja toistetaan tekoja, eikä yksilöllisesti analysoida, järkeillä eikä eritellä omia kokemuksia. Jatkuvien uutisten, tarinoiden, kokemusten ja kiireen sälä voi muuttaa kokemukset vain aistikuviin villisti virtaaviksi kuviksi, lopulta aivo-oppimiseksi, joista ei ehdi päästä eroon ja havaitsemaan omia sisäisiä kokemuksia, mieli ei ehdi mukaan, uskaltaisin jopa sano, että ADHD on oire tästä.

En ole psykologian asiantuntija, näkemykseni ovat havaintoja.

Persoonan tervettä kehityskulkua voisi kuvata seuraavasti, tunne->ajatus->teko->tapa->luonne->, mutta ne voivat toki sekoittua epäloogisiksi ja toimia vain irrallisesti tietämättä kokonaisuutta.

Raija

 

 

 

 

 

KUUNTELE YKSILÖN TODELLISUUTTA

 

 

Rakkaus on merkittävin asia ihmisyyteen vaikuttavista tekijöistä. Luin äsken aivotutkijan ja empatiaan erikoistuneen Katri Saarikiven kolumnin, YLE:n sivuilta, jossa hän sanoo, että romanttinen rakkaus ei ole tunne, vaan motivaatiota. Uskon tuohon. Rakkauden taustalla on ihailu, normit ja arvot, mitkä voivat vaikuttaa siihen, mitä ihailemme, mihin motivoidumme. Ainoan synnynnäisen motiivin taustalla on uteliaisuus, vauva nostaa päätään kohti oman äidin rintaa hajun perusteella lukuisten äitien joukosta. On siis nähtävä kokemusta ihailuun johtavana sekä kehoaistimusten kautta kehittyvinä, että merkitysten, jotka ovat enemmän mielen ominaisuutta, vuorovaikutuksesta kehittynyttä aitoutta, kunnioitusta, kuulemista, näkemistä ja huomioimista.

Lapsuudesta muistan hyvin, kun joillekin lapsille saatettiin sanoa, ”olet piru”. Tuo Raamatusta ja jos mistäkin tullut ihmiskuva ihmisen pahasta katsotaan olevan synnynnäistä, mitä ei voi muuttaa. Pitkään esim. psykiatriassa puhuttiin itsekkäästä lapsesta. Nuo käsitykset joutavat romukoppaan, hyvyys ja pahuus ovat kehittyviä ja opittuja, kasvatuksesta tulleita, kenelläkään ei joka asiassa, eikä täydellisenä, toisilla alttius on herkempää. Lapsen täytyy olla itsekeskeinen aika pitkään, vähintään kolmen vuoden ikään, että ajattelukyky voi alkaa kehittyä, minuus kokonaisuutta kohden. Aikuisten suhtautumisen keskiössä on lapsen suojeleminen kehitystason mukaan, missä minuus voi säilyä sekä tietoisena että tiedostamattoman olemassaolona itseyden valinnanvapauden säilyttäen. Rajat ja rakkaus, oppiminen ja tunteet vuorottelevat toiminallisten harjoitusten avulla. Ei ole hyvä mennä liiallisuuteen, kultainen keskitie estää monia vaurioita. Mieli on kuin sisäisesti kasvava puu, joka puhkeaa lehtiin kokemusten myötä. Ellei tuo sisäinen puu kasva, ihminen jää kuin kuoreksi, kehoksi ja rooliaan suorittavaksi ruumiiksi. Sisäisen itsen ja henkisen aktiivisuuden merkitys on tunnettua hyvän terveyden kannalta. Ympäristön on annettava välineitä ja mahdollistettava ihmisyys monella tasolla.

On opittava erottamaan mielen prosessit vuorovaikutuksen kautta syntyneenä, omat havainnot kehoaistimuksissa sekä sisäisesti että ulkoisesti, muiden luomat kuvat itsestä, itsen luomat peilautumisissa, rankaisut, mahdollisuudet kehittyä ja oppia, kielen, mielen ja tunteiden erittelykyky jne. Esim. tietoisuus ja tiedostamaton. Tiedostamaton voi olla vapaassa tilassa mielessä, jolloin yksilö kohtaa kokemuksestaan tulevat tunteet ja erottaa syntyneet tunteet, ja sitten vuorovaikutuksen kohteluissa kehittyneet, palautteissa sanallisesti saadut ja peilautuvat, tiedon saanti ja arvot oikeutena. Nk. alitajunta, kokemuksien siirto piiloon on yhteiskunnallinen ja normien kautta kehittynyt ja oppimisessa sekä opetuksessa minuuteen vaikuttavana, mitkä voivat olla liiallisina vaurioittavia ja/tai tervettä pidättäytymistä ja kontrollia. Joskus jopa kuulee, että luovuus on lähtöisin alitajunnasta, siis psyykkisestä paineesta, kun taas itse olen kokenut sen tulevan vapauden tilassa, ikään kuin syväoppimisena, jolloin mieli on alkanut kehittyä jo unissa ja kehittyy niissä jatkuvasti.

Joukkovallassa vaaran tuo liiallinen samaistuminen persoonallisella ja persoona tasolla toisiin, mutta myös tarinoiden ehdoton samanlaisuus on vaaratekijä, jolloin yksilöä ei synny.

Oikeus omaan todellisuuteen on ihmisen henkisen kokemuksen perusta, muuten hän ei koe olevansa olemassa, minuus katoaa. Jos tuota todellisuutta ei tunnusteta, ihminen havaitsevana katoaa, tai muuttuu laumaeläimeksi, pahimmillaan menettää muistinsa, ja sekoaa mielestään, ei hallitse tunteitaan eikä muistiaan. Kun ihmistä ei kuunnella, hänen todellisuuttaan, merkitykset mielessä katoaa, hän ei halua eikä tahdo mitään, vaeltelee sattumanvaraisesti kohtalon kynsissä. Kun joku kirjoittaa runon luovuudessaan iloiten omasta todellisuudestaan, tuntuu pahalta, jos joku alkaa arvostelemaan runoa. Joku viisas opettajani sanoi, onko meillä oikeutta arvostella toisen elämää.

Jos ja kun ihminen joutuu luopumaan minän todellisuudesta, se on varma tie masennukseen. Itsekkyysajattelussa ja narsismiteorioissa kuvitellaan, että ihminen vaatii liiallisesti omia päämääriään. Vanhoillisessa kasvatuksessa, jossa hierarkkinen valta-asema määrittää ajatuksien kehitystä ainoastaan, ei huomioida, että ajattelulle tulee olla mahdollisuus, tieto ei välttämättä rakennu johdonmukaiseksi ja mahdollisuus itsensä mieli/muistikuviin, tieto rakentuu tottelemiseen ja uskomiseen, eikä sisäistä merkitystä synny. Tiedon ymmärtäminen vaatii ympäröivän todellisuuden yhteneväisyyttä tutkittuun tietoon, joskin teoria voi olla käsitteellisesti vieraampi, ja yksilö ratkaisee kontekstin todellisuuteen ja saa siten merkityksiä. Joskus tavoitteet ja päämäärät on niin epäselviä, ettei niitä voi konkretisoida, tai ihanteet epärealistisia tai muuten mahdottomia toteuttaa.  Ryhmäennakkoluuloteorioitakin on hyvä muistaa kysellä.

Sisäinen todellisuus voi kadota, lakastua, jos ympäristön ihmiset eivät anna oikeutta osallistumiseen, mielipiteeseen, ja/tai kokemuksensa kertomiseen, omaan todellisuuteen Tällöin voi käydä niin, että vain keho suurine lihaksineen toimii ilman sisäistä yhteyttä. Tietoinen ja tiedostamaton vapaassa mielessä ja ihmisen todellisuudessa tajunnallisena turvaavat itsen vapaasti valitsevana ja ylipäätänsä itsen olemassaolon.

Leikki on perustaa ajattelulle, se on moninaista, ja niitä luokitellaan erilaisiksi, vapaan leikin olemus on uuden syntymää. Kun leikki tulee unimaailmasta, se viedään oppimisessa hallittujen mielikuvien maailmaan, jossa syntyy uusia mielikuvia luovuuden fokuksessa ja ne sanoitetaan. Leikin tulisi säilyä pääsääntöisenä aina seitsemään ikävuoteen ja jäädä pysyväksi kyvyksi mieleen sekä jäsentyä sanakielen kautta ymmärrettäväksi. Euroopassa useammissa maissa leikkiä ei suojella ihmisyyden hyväksi, vaan lapsi joutuu jo neljän vuoden iässä sanakielen oppimisen yksipuolisuuteen ja se vie uskomiseen, eikä tuota uutta, lapsia on helppo hallita, mutta eivät ole ihmisyyden kasvua mahdollisimman korkealle henkisesti. Leikki ja luovuus voi myös jäädä hallitsevaksi piirteeksi ihmiseen, ja ehkä hyvä joskus näin, ellei yhteisön jäsenillä ole leikin kykyjä, he voivat inspiroitua ”villistä” taiteilijasta ja saada takaisin kykynsä oppimisen ytimeen.

Aivojen toiminnassa on hyvä eriyttää omien kehitysalueiden, kielen, mielen, ja tunteiden olevaisuus. Nämä voi saada haltuun vielä vanhuudessakin, kun tiedostaa niiden olemusta. Ehkä on vaikeita sairauksia, jossa eriytymistä ei enää pääse syntymään, mieli voi olla jakautunut, yliaistimuksiin tai mielen vajoamiseen, jos itsemääräytyminen, halu ja tahto riistetään erilaisin keinoin.

Raija