PAHAN KOSKETUKSESSA

 

Luin Janne Saarikiven kolumnia YLE:n sivuilta. Hän puolustaa sanakielen oikeutta, kuten hänen ammattiinsa kuuluukin, kielitieteilijän professorin ominaisuudessa. Hämmästelin kuitenkin hänen argumentointia leikin suhteen, ikään kuin erottaen toisistaan erillisenä toimivaksi aikuisuuden ja lapsen itsessä. Leikkejä luokitellaan erilaisiksi riippuen siitä, miten se lähtökohtaisesti esiintyy. Itselleni erityisen rakas on luovat leikit, jossa itseilmaisun kautta syntyy leikkiä minuuteen luovalta puolelta. Leikissä lapsi kuvittelee asioita toisenlaiseksi, kiven kissaksi, mukin kaniiniksi jne. ja tällöin kyky empatiaan paranee.

Leikki, jota sain varhaislapsuudessa kokea vapaasti ja vahvasti, oli juuri enimmäkseen luovan leikin ilmaisua.  Ja ohjatut leikit olivat laulu- ja piiri leikkejä.

Leikkimieli persoonallisuudessani sai olla melko vapaasti aina 16 ikävuoteen saakka, lapsuudessa ei vielä ole syvätunteiden tuomaa vapaudessa syntyvää luovuutta kovinkaan paljon. Sitten pahasti traumatisoinut tapahtuma sulki persoonallisuuteni. En saanut ilmaista enää itseäni, vaan yhteisövalta määräsi ajatteluni ja tunteeni, salaten rikosta, mikä oli tehty ja sain rankaisuja, jos ilmaisin itseäni, vähintään roolien kautta käytöksenä se näkyi vahvimmin, kehonkielessä. Tunteet lukittuivat kehooni, jota aloin kutsua ruumiiksi, aggressiot ja suuttuminen olivat satunnaisia pahimmissa hyökkäyksissä. Varhaislapsuuden leikkikaudelta oli jäänyt personallisuuteeni ihailun ja keskustelun tavat suhteessa toisiin ja uskoin niihin pitkään, ainakin kuusikymmentä vuotta, toivoin toiselta hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Pahuus eli ja oli asenteissa ja mielikuvissa, joita kuljetettiin ihmisten kesken, persoonallisuuteni ei saanut toimia, ja tunteisiin syntyi inhoa ja vihaa, mutta ilmaisuoikeutta ei ollut, ihailu jäi kuin pieneksi tähdeksi sieluuni.

Sitten kaikki yhteydet katkaistiin yhteisövallan avulla ennakkoluuloja vahvistaen, koska minun katsottiin olevan ymmärtämätön, mielisairas ja häirikkö, koska toin asioita esiin ja halusin puhua. Ja 2 - 3 vuoden päästä hylkäämisestä, minulle alkoi syntyä ilkeitä ajatuksia, niitä kohtaan, jotka halveksivat, muihinkin satunnaisesti, ei kuitenkaan toteutukseen saakka. Halusin heille pahaa, rangaistuksen ja tätä ennen olin ihaillut ihmisiä, leikkiminäni suojeli pahuudelta ja oli ihanteellinen. Siksi minun on vaikea uskoa mihinkään synnynnäiseen pahuuteen persoonallisuudessa. Yksi mielenmurtumisen syistä tapahtuu ja kehittyy itseilmaisuoikeuden riistossa, jolloin psyykkinen puolustus tuo pintaan aggressioita ja suuttumista ja jos siitä rangaistaan, se voi lukittua kehoon, kuten minulla, joillakin se tulee ulos väkivaltana, ja sen oireena on useimmiten masennus. Ikään kuin masennuksen syynä on silloin kehollisuuteen lukittuminen, ei tunteet ja siksi sitä ei voi hoitaa ainoastaan tunnepuolella.

Minuuden osassa, leikillisellä puolella, pahuutta ei esiintynyt, ja leikkiminuuteen kuuluu oleellisesti luovuus, tunteista syntyneenä, psyykkisessä ahdistuksesta syntyneessä luovuudessa palikoita järjestellään eri kohtiin siirrellen, yksilöllisessä tunneluovuudessa ne näyttäytyvät uudempina ja kun kokemukseen tulee vain pahaa lyöntiä ympäristön ihmisiltä, se heijastuu tunteiden tulemisessa pahuutena. Voi vain kuvitella kuinka vaikeaa on pahuutensa ymmärtäminen, kun se kohtelun kautta tulee ymmärtämättömälle lapselle taakaksi.  Minun on ollut helppo analysoida itseyttäni. Ymmärrän, että paha on synnytettyä, pahoista teoista syntynyttä. Se tulee tunteina ulos, ja juurtuu kehoon pahojen tekojen kautta.

Tavallaan se masennuskausi, mikä tapahtui väkivallan seurauksena, jähmettyminen ja jäykistyminen ruumiiksi, ja itsen tuhoutuminen avasi minulle sen, että väkivalta ja julma kohtelu tuottaa pahuuden muuttaen tunteet pahuudeksi, tuo kristinopin paholainen, miksi sitä on sanottu, onkin pahuuden synnyttämistä kohtelun kautta. Vihan syntyminen itsestä ja/tai toisesta on monien asioiden summaa ja johtaa kierteeseen, jossa viha synnyttää vihaa. Muuta ratkaisua tuskin lienee kuin hyvä käytös toisiamme kohtaan ja jatkuva oppiminen.

Analysoin itseäni, että pahuus syntyi vuorovaikutuksen vaikutuksesta, eli kun suljettiin pois vuorovaikutuksesta, ja kehoon kohdistunut väkivalta synnytti masennuksen, mikä jäykistyi ja jähmettyi kehoon. Oma ilkeyteni on voinut kasvattaa sitä, että olen hyökännyt halveksuntaa ja väkivaltaa vastaan. Aggressio suuttumuksena on kuitenkin terve ilmiö, ja synnynnäinen, mikä on suoja yksilölle. Vihaksi muuttuneena jatkuvien iskujen myötä se alkaa tuottaa ilkeyttä.

Kultit ja aivopeseminen, jumalaksi itsensä kuvitteleminen, on monen pahuuden takana, johtamisen menetelmät ja opit, joilla oikeutetaan se, että harhautetaan joukkoja murhiin ja tappoihin, mikä rikkoo juuri kaikkea hyvää kehitystä vastaan ihmisyydessä.

Ehkä se olikin minun elämäni tarkoitus, oppia tuntemaan itseään, löytää merkitykset ja arvot, joita ihmisen hyvinvointiin tarvitaan. Tuntea pyhää vihaa sitä kohtaan, että ihmisen kaltoinkohtelu on pahin syy siihen, että ihminen sairastuu sekä fyysisesti että psyykkisesti, oppiminen estyy ja pahoinvointi heijastuu itseen ja toisiin. Tärkeämpää on löytää itsensä, kuin etsiä vikoja muista, tärkeämpää oppia tuntemaan itseään ja löytää yksilöllisesti esiintyviä tunnelakeja, joissa löytyy kaikille yhteiset lainalaisuudet, tärkeämpää kuin se matemaattinen nerous tai Englannin kieli. Loogisuutta tarvitaan myös nähdä tunteiden syntymää, mielen käyttäytymistä ja oppia analysoimaan niitä.

Vapaus ei voi villinä elää ihmisessä, useimmiten me olemme aistiärsykkeiden vietävissä, ja seksuaalisten yllykkeiden takaa-ajamina. Aistien käyttöä on harjoitettava maltillisesti, etteivät ne ala ohjaamaan ihmistä unohtaen ihmisen sisimmän ja lopulta ohjaava ja valitseva tekijä halussa ja tahdossa on yliaistimukset, ei ihmisen itse tietoisena, vuorovaikutuksena tunteiden ja sanakielen kautta. Leikki on sinällään hyvin järjestystä hakeva, tarkka, vakava, viisas, terävä ja kriittinen, kuin vanhus itse, mutta myös naurava ja ilon löytävä.

Raija