MASENNUKSEN ERI VAIHEITA

 

Masennuksestani on jo niin pitkä aika, 44 vuotta, että voin katsella sitä kaukaa, etäännyttää sen ja tarkastella sen eri jaksoja, elämäntilannettani, turvaani, toivoa, toivottomuutta, kuolemaa, aivojani, arvoja, serotoniinin tuotantoa ja ympäristöäni. Voin pilkkoa sitä osiin ja yrittää analysoida, mitä silloin tapahtui, missä vuorovaikutuksesta syntynyt minäni ja sisäinen kokeva itseni olivat, vai oliko niitä ollenkaan. Siinä mielessä joskus oli, että havaitsin vielä ympäristöäni, mutta syvässä psykoosissa en havainnut mitään, reagoin hetkittäin liikkeeseen, pääosin en aina siihenkään, ääniin joskus, ruoka ei maistunut millekään, sitä vaan lapioi suuhun. Muistan hetken, kun olin suljetulla osastolla, ja ensimmäinen muistikuvani tuli, se oli kaunokirjoituksen kirjoittaminen taululle opettajaltani, mitä opetettiin vielä minun kouluaikaan. Ympäristön ihmiset voisivat havainnoida asiaa siten, missä osassa ja millä prosentilla minuus toimii, jos toimii, sillä surullisimmassa vaiheessa tuntui siltä, että kuolema oli oma herransa, se ei ollut kuolemanhalua, se ei ollut toivottomuutta, vaan unettomuuden jaksona se oli kuin oma kuolemankuva, jossa elämä oli loppunut, koska elämää ei ollut enää aistittavissa, ei syntynyt merkitystä olemassaololle, mieli oli murtunut.

Elämänkaarestani voi nähdä hyvin johdonmukaisesti sen, kuinka itse ja minä katosivat pimeyteen, olemassaolon katoamiseen, mutta sitä ei moralistiin taipuvaiset ihmiset havainneet, ei ammattilaiset eivätkä tavan tallaajat, he näkivät ihmisen itsekkyyttä, halua ja tahtoa. Voin laskea yhden käden sormin ne ihmiset, jotka osasivat havainnoida ja kuunnella, mitä mahdollisesti tapahtuu. Elämässä on aina pientä masennusta, se kuuluu elämään, mutta paha masennus tuhoaa minuuden toimintakykyä ja se on helvetin raskas kokijalleen, kuin ruumis söisi kaiken.

Avasin aamulla television, ja katselin masentuneelle annettavaa ohjetta mielenterveystyöntekijältä. Se oli kuin hakuammuntaa, sillä he eivät voi nähdä kokijan sisälle ajatuksiin, havaita vain sen, mitä toinen tekee ja/tai ilmaisee mahdollisesti itsestään sanoin ja teoin, joskus ei mitään ja tarvitsee vähän ärsykettä. Tarkoituksena on antaa apua, jospa silloin vahingossa luovuuteen ohjaaminen osuisi ja auttaisi etsimään itseä, sillä siitä loppujen lopuksi on aina kysymys, itse on kadonnut hahmottamisen suhteen, selkeitä ajatuksia ei ole, olipa alkuperäinen syy mikä tahansa. Onko menossa jääkausi, jossa aivot painavat kuin lyijy, onko menossa aistimusten herääminen, alkaa nähdä jotain kaunista, mahdollisesti kukkia, vai onko kysymyksessä mielen heijastusvaihe, jossa tietoisuus kertoo vasta mahdollisesti kuvin kokemuksesta ilman sanoja? Itse olen ollut useimmiten rationaalinen ja ratkaisukeskeinen. Tunne-elämäni ei toiminut silloin. Myöhäisessäkin vaiheessa ihastuminen tai rakastuminen oli varsin ulkokohtaista, ulkoisten arvojen mukaista havaitsemista, jossa epätoivon seurauksena toivoi jotakin, kun itsen toiminnalle ei ollut kenellekään merkitystä. Tyhmän rooli oli raskas, ei siksi, ettei ymmärtäisi olevansa tyhmä, vaan siksi, ettei ympäristö halua kuulla mitään tyhmältä.

Ulkoisen minän vaiheessa syntyi nk. kehotunteita, ja myöhemmässä vaiheessa syvätunteiden tullessa esiin, arvot olivat jäsentyneitä sisäisen itseni löytymisen tulosta, jossa kunnioitus tekoihin ja arvostukseen nostivat ihailua, ikään kuin paluu siihen lapsen aitoon tarpeeseen, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Kehotunteiden kokemuksessa arvot olivat ulkoisia. Juuri näistä havainnoista voi päätellä, milloin mikäkin osa minuudesta toimii.

Onko epätoivo syvin syy masennukseen, sitäkin se voi olla? Silloin ollaan minuudessa, joka on saanut ja oppinut saamaan elämässään jotakin tavoittelemaansa, odottanut jotain tulevaisuudesta, ja pelkää menettävänsä sen. Kun olin elänyt elämäni kovassa köyhyydessä, sitä ei ollut olemassa, vasta mahdollisuuksien maailmassa havaitsin itsessäni tätä. Olin vain kiitollinen, että sain ruokaa ja asunnon, kukaan ei auttanut, tahtoaan toteuttavat neuvoivat ottamaan niskasta kiinni, unettomuuden aikana mies epätoivonsa ajamana sanoi keskellä yötä, kun en saanut unta ”lue perkele”, halusin vain hypätä parvekkeelta, kuin olemassaolo olisi kokonaan kadonnut merkityksineen, ja elämää ei ollut, oli vain kuolema. Kun minuus alkaa toimia enemmän kuin aistimuksena, syvällä itseydessä syntyy merkityksiä, ja yksilö suuntautuu tavoitteisiin tekemään jotakin, syntyy elämyksiä, tunteita, iloa ja niiden vaikutuksesta tahtoa. Se ei ole aistimusmielihyvää, sitä ei ole, koska itsellä ei vielä ole merkityksiä, kun sillä ei ole merkitystä itselle mitä tekee. Minulta se mitätöitiin ympäristön taholta, kuolin henkisesti, minää ei ollut, taustalla oli raju itsemääräämisoikeuden riisto. Kun tunteet ovat kuolleet ja merkitykset kadonneet, aistimushalu mielihyvänä aloittaa mahdollisesti toiminnon, jossa kokemuksen jälkeen alkaa syntyä myös syvätunteita kuten iloa ja tämän seurauksena mielikuvia alkaa ottaa kiinni ja käsitellä niitä tahdonalaisesti, järkevästi, jos valintamahdollisuus on olemassa eikä väkivalta hallitse olemassaoloa.

Minuus on kuitenkin ehdottomasti itsen ja ympäristön tulos. Jos yksilö ei voi olla yhteydessä toisiin, on erittäin harvinaista, että yksilö eläisi vain itseään varten. Vuorovaikutus on synnynnäinen tarve. Seuraavassa on kuvaus masennuksen fysiologisesta kuvauksesta. Mistään en ole koskaan löytänyt vastausta siihen, miten serotoniinia syntyy, sain sitä lääkkeenä, mikä auttoi jonkin verran. Mutta se ei tuonut vastausta vuorovaikutuksen tarpeeseen. Sitä olisi voinut lukea taiteestani, kun aloin elpyä mielentilastani, piirsin kuin elämänvärin taustalle tauluun, ruohonvihreän, ja keskelle suuren verenpunaisen sydämen, mikä vuoti mustaa verta. Ystäväni, joka maalasi paljon, siveltimen jäljet olivat hyvin värikkäitä viivoja, ja tällöin pitäisi hyväksyä vimmaisiakin tekoja, sillä mielen kokemat ahdistukset voivat olla hyvin syvällä lihasmuistissa, ettei niitä saa irti helpolla, näin voisin kuvitella, itse menin yhä syvemmälle lamaannukseen, minuudessa ei ollut riittävästi halun ja tahdon harjoitusta. Dementoituneilla tätä merkitysten katoamista voi nähdä kuinka he ikään kuin hakevat yhteyttä kokemukseen kosketuksilla ja maistellen kielellään eri paikkoja. Moralisteille tämä tarkoittaa itsekkyyttä ja ahneutta, asiantuntijat tietävät, että merkitykset ovat katoamassa, ja ihminen hapuilee elämässään menettämiään merkityksiä ja minuuden toiminnalle tarkoitusta, mikä tahdosta voi syntyä.

Raija

Hyvän kuvauksen masennuksesta löysin ”Mielenihmeet” sivuilta. Sivustolla paljon lisää hyvää tekstiä. Hormonien syntymä on serotoniini tuotannossa merkittävä osavaikute.

 

Sopiva määrä serotoniinia aivoissa auttaa meitä tuntemaan itsemme positiiviseksi, onnelliseksi, rauhalliseksi ja turvalliseksi. Alhainen määrä tätä aivojen välittäjäainetta voi johtaa negatiiviseen tai huolestuneeseen tunteeseen sekä ärtyisyyteen. Serotoniinin puute voi tehdä sinut pessimistiseksi, surulliseksi, epäluuloiseksi tai aiheuttaa jopa paniikkihäiriöitä. Se voi johtaa masennukseen, ahdistuneisuuteen ja muihin terveysongelmiin. Tässä artikkelissa puhumme alhaisen serotoniinitason tunnusmerkeistä.