SYNTISTEN MAAILMA

Olen menettänyt uskoni ihmiseen jo aikaa sitten. Kun valtaa annetaan toinen toiseen nähden, tuloksena on toisen vastuuton vahtaaminen. Olenko minä veljeni vartija? Suomalaisessa kulttuurissa, jossa olen ikäni elänyt, suhde toiseen on moralistinen, tuomitseva, rankaiseva ja tottelevaisuuteen perustuva. Ne, joille valtaa annetaan, vaativat tottelevaisuutta heidän vaatimalleen näkemykselle, yksilönoikeuksia ei ole ja joukkovaltaa käytetään joidenkin ihmisten vallanhimossa hyväksi, jossa tieto ei ratkaise vaan ihmisen luonne. Vaatimukset toiseen nähden keksitään mistä tahansa asiasta, jo lapsuudessa opin sen, kun rangaistiin kynsilakan käyttämisestä. Vaikka kynsissäni ei ollut lakkaa, vaan kynteni kiilsivät ravinnon puutteesta.

Filosofisesti ja uskonnollisesti esim. anteeksianto/pyyntö on keino ”syntisyyden” poistamiseksi, virheiden tunnu(i)stamiseksi ja ihmisen kehittämiseksi, mikä pitäisi toimia niin yhteisön kuin yksilön tasolla. Kun ei ole elämässään paljon muuta nähnyt kuin vihaa ja vallanhimoa, anteeksiantamattomuutta ja pyytämättömyyttä, on vaikea uskoa hyvyyteen. Roomalaiskatolisten mukaan synnit pitää ensin tunnustaa, että ne voi saada anteeksi Jeesukselta. En ole nähnyt tämän toimivan, ihmiset käyvät ripittäytymässä, ylentävät itseään ripin jälkeen ja tekevät taas syntiä lisää. Suosin konkretiaa, ja kohteelta anteeksipyyntöä. Monet luterilaiset käyvät itsensä ylentämismessussa Jumalan nimiin ja unohtavat rikoksensa. Jokseenkin katson näiden liittyvän näkemykseen, jossa vedotaan ihmisen syntisyyteen. Tämä on perusongelma, jossa ihminen alkaa valehdella itselleen, kuvittelee kunnioittavansa, mutta todellisuudessa tuomitsee. Sosiaaliseen kontrolliin luotetaan sokeasti, kuten myös omaantuntoon oppien myötä.

Oppimisen näkökulmasta ihminen tarvitsee hierarkkisen ajatuskehikon, korkeammalla tavoite ja toimintana ratkaisu sen hyväksi, tunne-elämässä psyykestä syöksyvät tunteet on saatava ajatuksella kuriin kieltämättä ja peittämättä niitä, se peikko sieltä syvätunteiden uumenista. Kohtelulla estetään liiallista aggressiota eikä hierarkiaa tarvita ihmisten välille.

Odotan ihmiseltä toisesta välittämistä, kuulemista ja näkemistä. Mutta olen kokenut niin paljon rankaisuja, etten enää usko ihmisen hyvyyteen. Pahuuden katson tulevan enemmän niistä oppimis- ja kasvatusnäkemyksistä, joissa löytyy pahuuteen ohjaamista. Kun ihmisarvo riistetään ihmiseltä, hän ei saa arvonantoa. Filosofia ja uskonnot tuhoaa, jos niiltä ei vaadita totuusarvoa, ja ovat itseisarvoisia. Hyveet ovat kuitenkin arvofilosofiaa, kuten rohkeus elämään.

Aikuisten ihmisten ja osin myös lasten liiallinen kontrollointi estää ihmistä kehittymästä, oppimista ja itsenäistymistä. Asiaa voi tarkastella yhteiskunnallisesti rakenteista tulleena, ja tunteiden tuloksena, jotka voivat lähtökohtaisesti olla toistensa lähteitä. 1800 luvulla eläneen miehen jäämistöstä löytyi vaimon kuva, minkä takana luki, ”rakkain omaisuus”. Mustasukkaisuus on usein taustalla omistushalussa, ja säätelee monia tekoja.

Eriarvoisuus ihmisten välillä on erittäin paljon taustalla siinä, ettei kunnioitusta synny. Toiselle sallitaan enemmän, säännöt ovat erilaiset eri ihmisille, yliarvostettu saa hyväksyntää ja arvoton tuomion. Hierarkkisesti rakentuneet yhteisölliset valta-asemat ruokkivat vallanhimoa. Taustalla voi olla saamisen ehtoja, työ, ystävyys, vallanhimo, kontrollin tarve jmv. Ylikontrollissa on kysymys ihmisen vallasta toiseen, hallitsemisesta ja alistamisesta, eikä kunnioitusta ole.

Jatkuva kyseenalaistaminen kertoo enemmän epäluulosta, epäilystä, arvottomuudesta ja ehkäisee luottamuksen syntyä. Uskon oppimisen ja kunnioituksen arvoihin, näiden ongelmien korjaamiseksi. Tällöin on nähtävä se, miksi ei voi oppia ja mikä tukee oppimista. Kunnioitus ja arvostus kulkevat käsikädessä, ja niiden täytyy olla molemminpuolisia ihmisten kesken, se on perusta oppimisessa, yksilö uskaltaa ajatella itse. Muslimien uskonnossa naista ei kunnioiteta, vaan kontrolloidaan. Liiallinen pidättäytyminen ja pelko yksilönä on usein omistushalun takana, kuten myös liiallinen hallinnantarve. Antropologit ovat tutkineet varhaisia kulttuureita, jolloin ei vielä uskontoja ollut tietoisesti vaikuttamassa. Sieltä löytyy pyhät paikat, joihin uhrattiin eläimiä hirveän luontojumalan kesyttämiseksi. Naiset eivät saaneet mennä pyhille paikoille, koska heidät katsottiin syntiseksi kuukautisveren vuoksi. Ihmisellä on oikeus kohtuulliseen itsensä hallintaan, elämää ei voi hallita, itseään kyllä, ja liiallisena se tuo omistamisen himon. Hyvässä omistamisessa ja sen oikeudessa voi syntyä turvaa, ja parhaimmillaan se tuottaa hyvää, ei rikkaus sinällään ole pahe, mutta se voi tuoda sen, kuten köyhyyskin, ruokkia ihmistä itsekkyyteen.

Vihan monia lähteitä on syytä tutkia ja ehkäistä niitä, ne voivat tulla laista, vallasta, tunteista, asemasta, luonteenpiirteestä, eriarvoisuudesta, opetusmetodeista, opeista, omistamisesta jne. Erotan tasavertaisuuden ja tasa-arvon, tasavertaiset voivat olla erilaisia. Autoritääriset menetelmät yhteisön tavoissa ja rakenteissa muokkaavat ihmisen luonnetta. Ne näkyvät kristillisyydessä jäänteinä vallasta, eikä ihminen löydä sisintään ja kasva ihmisenä. Jumalasta on tehty yhteisön rakenteisiin vallankäyttöväline.

Luoja ei kiellä suuria haaveilemasta. Jos asennoidumme elämään niin ettei mikään ole ohjaavana tietona, aina löytyy syy, miksi jokin ei pidä paikkaansa ja ole ylläpidettävä, ja sitä estää joku muu tieto, tieto voi alkaa hajota hallitsemattomaksi, kokonaisuus ja loogisuus katoaa. Osista kokonaisuuteen on kelpo ratkaisu, pelkkä munuaisen hoito ei tuo terveyttä ihmisen kokonaisuudessa. Suhteellisuus on tärkeää. Kohtuus kaikessa, pullo päivässä, se oli isäni opetus, yleisesti käytetty sanonta kotiseudullani, vaikka isä ei suurkuluttaja ollutkaan. Täydellisyyttä emme voi saavuttaa, on lupa säilyttää omat näkemykset, mutta en pidä hyveenä kumota muiden näkemyksiä jopa Jumaluuteen yhdistäen. Elämässä pitää olla toivoa, ja tavoitteita on lupa luoda. Usein huomaa, ettei henkiselle kärsimykselle anneta oikeutta tulla esiin, sydänkohtaukset ovat kunniallisempia. Tämän päivän mielenterveysongelmien valossa olisi syytä oppia arvostamaan henkistä kehitystä. Henkinen kehitys on omalakisensa, sanoi eräs korkean tason ja alansa asiantuntija, mutta meillä Suomessa kuljetaan psykiatrien viitoittamaa tietä, kehoaistimusten jälkiä, eikö voisi molemmat huomioida.

Kärsimyksiä ei voi vertailla eikä vääryyden puolesta puhua, väärin kohdeltua täytyy puolustaa.

Olen pahoillani, jos on kirjoitusvirheitä, jostain syystä ohjelma ei anna korjata niit jälkeenpäin.

Raija