POSITIIVISUUSHAASTE

Ei havaitseminen ja loogisuuden vaatimus osista kokonaisuuksiin ja sen rakentelu ole maailman helpoimpia asioita, ei myöskään positiivisuuden synnyttäminen. Tunteet negatiivisina ja positiivisina syntyvät kokemukseen siitä mitä kokee ristiriitana omiin ihanteisiin nähden, ja/tai kohteluna toisten taholta, sitä mikä on todellisuus ympäristössä, ja vain osittain biologisin yllykkein. Positiivisuuden voi nähdä hyvien asioiden summana, hyvä olo tai mieliala tulee elämisen oikeudesta tunteisiin, alistettu ja ehdollistettu mieli voi estää tunteiden syntymää.

Minä kirjoitan elämässä tapahtuvasta pahuudesta, negatiivisista asioista, koska en halua sulkea korviani totuudelta. Monelle negatiivisen kohtaaminen on vaikeaa. Minulle se on realismia, olen kasvanut siihen jo varhaisessa lapsuudessa. Niin positiivisuuteen kuin negatiivisuuteen voi jäädä koukkuun mielen tasolle, eikä tunteet pääse vaikuttamaan.

Kun ihminen havainnoi toista ihmistä, haluaako hän kohdata todellisen ihmisen, vai stereotyyppisen koomikon, ja/tai hän on luonut jotakin omassa mielessään, tulkinnut toista, tavoitteina ja/tai syntyneinä mielikuvina, vai sellaisen, mitkä ovat hänen ihanteensa. Emme ole itseilmaisussa täydellisiä.

Minulla oli aika elämässäni, jolloin en jaksanut ollenkaan nähdä kauneutta, rumuutta tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Kauhukauden jälkeen rakkaus tuli elämääni, mies, joka puhui vain kauniisti, ei ollut mitään rumaa, oli vain tulevaisuutta, hän paheksui negatiivisesta puhumista. Mutta tuo katala kauneus paljastui sitten julmuudeksi, hänen tekonsa oli kauheita ja valheen myötäisiä. Mutta minä olin sokea tuolloin, vahva kauhujen ja ahdistuksen kausi oli kestänyt pitkään ja tarvitsin kauneutta. Minulla oli pelkomieli, ahdistuksen ja kauhun täyttämä, ja positiivisuus toi liikaa yrittämistä, kuin pakkotuottamista, kehollisuus nousi vahvaksi, juoksin miehen tahtiin.

Kun jouduin eroon liiallisesti itsessäni eri puolista, kehosta, tunteista, kielestä ja mielestä, niille ikään kuin tuli omanlaisensa kehitys kullekin. Sanakieleni vaelsi muistin ja luovuuden maastoissa, synnyttäen uutta, katsoen menneisyyttä, mieli hajotti, kun kirveillä iskettiin ajatuksiin. Tunteet sammuivat positiivisuudessa, ne kuolivat, ja ahdistus toi kauhun hallitsemaan mieltä, se hajotti. Mutta tuo rääsymekko, minun kehoni puku oli se, mikä vaikutti eniten ihmisten havaintoihin. Siinä näkyi särkymiseni, se kasvatti epäluottamusta, syrjintää, halveksuntaa ja pilkkaa, vaikka sanakieleni oli jo alkanut vakautua. Kehitykseni, eriytymiseni eri osiin oli oikeuksistani kiinni, jos sain vain kävellä, olin ruumiissa, rankaisut ja pelot veivät ajatukseni, pahoin kauhuun syöksyneet aivoni eivät kyenneet muodostamaan näkemystä, oli vain reaktiot. Muistan yhden lopputyöni mielen käyttäytymisestä, ohjaava opettajani ei voinut uskoa sitä minun tekemäksi, koska kirjoitin tarkasti asioista, selkeästi ja johdonmukaisesti, se oli sisäistä itseäni, kiinnostuksen tulema, paljon oli sellaista, jossa ei tämä näkynyt.

Mitä tämä opetti minulle? Käyttäytymisessä kehopuku on enemmän sosiaalisuuden, vuorovaikutuksen rakentamaa, sanakieli enemmän itseyden ja sielun yhteispeliä. Psykologi neuvoi, hallitse pelkoasi, se ei vain toiminut, lyöntejä tuli lisää, ja mieleen hakattu kauhu nosti pintaan levottomuuden ruumiissa, väkivallasta syntyneen perustrauman, mikä ei ollut hallittavissa. Sosiaalisuuden yhteiskieli, laumasieluisuus on vaarallista ja valheellista, ajattelut tukehtuvat, eikä erilaisuus tule vaikuttajaksi. Osaammeko kunnioittaa yksilöä omana itsenään? Vääristyneen kuvasta tekee sen, että ihmiset ikään kuin havaitsevat toisesta ensiksikin omantunnon varjonsa, mutta myös ajattelun ja minäkuvan mukaisen vastakkaisuuden. Kun kuvittelee olevansa hyvä itse, etsii siinä vastakkaista toisesta. Kun tekee itse toiselle rikoksia, etsii sitä toisesta todisteena, ja leimaa toisen yhdestäkin virheestä, eikä näe kokonaisuutta. Kun kuvittelee itsensä kauneuden vartijaksi, positiiviseksi, etsii todisteita toisen rumuudesta. Tarkkailija joutuu kontrolloijan rooliin, mikä on hierarkkisen vallankäytön oppia.

Vaikka kirjoitan negatiivisista asioista, en käyttäydy negatiivisesti, koska kohtelu toiseen nähden on syvällä sielussani äitini kunnioittamisen seurauksena, pidän kohtelua oleellisena ihmisen hyvinvoinnissa ja haluan sitä toiselle. Voin puhua kauniisti toiselle, mutta voin silti nähdä maailman negatiiviset asiat ja taistella niitä vastaan. Valitettavasti, jos minua kohdellaan huonosti ja halveksitaan, lyön takaisin joskus pahasti, sillä ihanteeni on auttaa ihmisiä pois rooleista ja vallan väärin käytöstä. Surullista on se, että joku ei näe ollenkaan todellisuutta, ja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, moraalin vartijaksi, ilmoittaen mikä on hyvää, ja hän ajautuu tarkkailijan rooliin ja aito kohtaaminen ei onnistu. Olen nähnyt tämän pääsääntöisenä ongelmana ihmisten kohtaamisessa.

Positiivisuudessa erilaisuuksien kukoistus hyväksynnän ilmapiirissä synnyttää iloa ihmisyyteen, tällöin ihminen erilaisin itseilmaisun keinoin synnyttää uusia mielikuvia. Rauhassa ja turvallisuudessa mielikuvat syntyvät vapaasti, tulevat kuin itsestään, kunnioituksessa, vapaudessa itseilmaisuun, kehon vankilasta vapautuneena, poikkeuksia lukuun ottamatta. Se ei tarkoita sitä, että koko ajan synnytetään uutta, yhteiset mielikuvat tuovat pysyvyyttä ja yhdistävää voimaa, yhteisen ilon. Samanlaisuuden vaara on liiallisuus, tällöin ei synny ihmeitä, kiinnostusta, mitä tuo toinen kertoo. Aina ja jatkuvasti emme voi odottaa uutta, rutiinit pitävät turvaa yllä. Mutta itseyden säilyttääkseen ihmisellä tulee olla oikeus puhua itse, luoda kuvaa itsestään, eikä yhteisövallan tai yksilön diktatuurin turvin/keinoin tehdä sitä toiseksi, aivopesu on turmiollista. Yksilöllä ei ole oikeutta kunnioituksen kulttuurissa terrorismiin.

Raija