SIETÄMÄTÖN TOINEN

Olen kirjoittanut aika usein psykologisoinnin vaaroista ja sitä pitäisi perustella myös. Psykologia, eli tunne-elämän kehitystä tutkiva tiede on päätynyt ihmissuhteita tutkiessaan liian kapeaan ihmiskäsitykseen. Minä tarkastelen asiaa enemmän sosiaalisesta näkökulmasta, jakamisen ja osattomuuden ilmiöstä käsin. Psykologia perustaa ihmiskäsityksensä tunne-elämän kautta minuuteen. Siinä ihminen nähdään aina vastuullisena ja valitsevana yksilönä, halun ja tahdon ajamana. Sen taustalla näyttäisi olevan myös mystisiä ihmiskuvia ihmisen hyvästä ja pahasta, paholaisesta ja enkelistä. Se on mahdollista vallanhimon ihmisessä, valtaa käyttävässä. On hyvä kysyä, miten me oikeastaan voimme ajautua harhaan näiden oppien kautta. Esimerkiksi pappien koulutuksessa on paljon psykologiaa ja taustalla ihmisen pahuus. Psykiatriassa löytyy enemmän käsitystä kohtelusta, neuroosit syntyvät vinoutuneesta suhteesta itseen, arvostuksen puutteesta ja vääristymisestä ihmisyyden suhteen.

Surullista on se, että mielestäni nuo psykologisoituneet ja tunne-elämään perustuvat opit eivät ole kristinuskon ihmiskäsitystä syvästi luotaavia Jeesuksen oppien mukaan. Ihmisyyden perusta on vapaus valita, ei tunne-elämän pakottavuus.

Minä olen tällainen kuin olen, enemmän jakamisen kulttuurista tuleva kuin yksilöllisesti oikeuksia saanut. Jaoimme lapsuudessa jopa lautasen, ylisuuria ja pieniä kenkiä joutui käyttämään, koska niitä ei riittänyt kaikille. Voin nähdä historiastani liiallisen luovuttamisen kauden, annoin toisille liikaa valtaa, en jaksanut pitää puoliani. Itseni puolustamisesta sain julmat rankaisut ja niin opin olemaan hiljaa. Mutta itseäni olen aina tutkinut, etsinyt ja löytänyt ehkä sen erityisen tarkasti, sillä minusta ei olisi tullut tällainen kuin nyt olen ja olen siitä kiitollinen. Aika, jolloin minuus ja itseys katosi, tuli psyykkisestä puolustuksesta kovassa kohtelussa muiden taholta, pelko vei kauhuun ja loi voimakkaita aistimuksia, mitkä loivat yliaktiivisuutta. Psykologisoiva sanoisi taas, että ihminen tuomitsee itse, sitäkin voi olla, sosiaaliseen jakamiseen tottunut uskaltaa ajatella, että ihmisen kokemus tulee yhtä voimakkaana yksilöstä ja ympäristöstä. Sanoisin jopa, että harva ihminen itseään piiskaa, enemmän sen tekee ympäristö. Kunnioittamisen kulttuuri auttaisi tässäkin asiassa.

Perustavan laatuisia ja yksilöllisiä kasvuun ja oppimiseen yllyttäviä synnynnäisiä tekijöitä on olemassa. Ainoaksi synnynnäiseksi motiiviksi luetaan uteliaisuus, mikä usein johtaa tutkimiseen, leikkimiseen ja oppimiseen, muut ovat opittuja. Perustunteista löytyy inho, (alla Wikipedian määritelmää, mikä ei ole kattavaa eikä vastaa nykyaikaa). Pelko on kuvattu aisteja herkistäväksi, mutta se voi liiallisena tuhota koko aistimuksen, lamaantua ja palautua solutasolle, jakautumiseen. Siinä mielessä jakamista liiallisena ei voi pitää ihanteena, koska se vie solutasolle, minuuden oikeudet tahdon ja halun oikeudessa ovat oleellisia ihmisyyden pysyvyydessä.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen todennut, että syyllisyys, viha ja häpeä siirretään usein toiseen henkilöön ja erityisesti, jos hän on ala-arvoisessa asemassa. Sen takana voi olla inhon voima, joka siirtyy sosiaalisiin suhteisiin. Kun yhteiskunta on rakentunut poliittiseksi, hierarkkiseksi ja valta-asemia korostaviksi, juuri nämä tuovat sosiaalisuuteen ongelman, jossa ennakkoluulot saavat polttoainetta, joka roihuaa liekeillä.

Kun ihmissuhteet rakentuvat vallan mekanismin alaisuuteen ja ihmismielen sekä tunteiden yliarvostukseen, alkaa vainojen maailma kukkia. Se tapahtuu joko yksilön liiallisessa arvostuksessa vallan kautta ja/tai yhteisövallassa. Tällöin meitä ei ohjaa perusarvot, hyvyys, kauneus ja totuus yleisenä viisautena, eikä kristinopin syväviisaus Jeesuksen oppina, etsi aina Jumalaa puhuttajaksi. Ihminen on siinä mielessä aina heikko, että hän peilaa ihanteiksi omia kokemuksiaan, koska ne tuovat turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, sitä suositellaan toisille.

Raija

Wikipedia: Inho on voimakas vastenmielisyyden tunne. Inhoa tuntiessaan ihminen puristaa silmiään kiinni ja vetää nenäänsä kasaan, koska inhoa aiheuttavaa kohdetta ei haluta nähdä tai haistaa. Tässä mielessä inho on vastakkainen tunne pelolle, koska pelko herkistää aistihavaintoja ja inho taas supistaa niitä.