USKONI YDINKYSYMYKSET

Jokaisella ihmisellä on uskoa johonkin, koska meidän on mahdotonta tietää koko ajan. Minuun Kristinusko on vaikuttanut syvimmin. Eilen kuuntelin Flinkkilä&Tastulan keskusteluohjelmaa, jossa haastateltiin teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurmetta. Hän sanoi, että Minna Kant oli syvästi kristitty, mutta hän oli toista mieltä tulkinnasta, mitä ymmärretään sanoilla, joista Raamatussa puhutaan. Tämä on ikuisuuskysymys. Myös minulla on oma tulkintani. Suurin ristiriita on syntynyt syntien anteeksiantamisen opista, mutta jumaluusoppi on ainakin osittain selkeytynyt. Tunnustan Jeesuksen, ja hänen tehtävänsä suuressa kuvassa, ja oppina jokaisen oikeuteen olla yhteydessä Jumalaan. Voin sanoa, että Jeesus on Jumalan poika, niin kuin me kaikki olemme Jumalan lapsia, ja meillä on jokaisella oikeus kokea Jumalan yhteys, mihin Jeesus opetti. Jeesus ei koskaan nostanut itseään suureksi, vaan korosti yhteyttä Jumalaan.

Tulkintojen taustalla on meidän jokaisen kehittymisen tasot, mitä mielemme, kielemme ja tunteemme meille osoittavat. Siksi ei ole väärää tulkintaa, mutta ei myöskään oikeaa tulkintaa, vaan kaikki on tavallaan oikein ja väärin, ja on turhaa kiistellä asiasta.

Vaikein kysymys minulle on syyllisyys ja syntien anteeksianto niiden opillisena näkemyksenä, koska katson sen vievän pois totuudesta, mikä ei koskaan voi olla täydellinen, sillä ihmisyydessä olemme aina keskeneräisiä. Ydinkysymys minulle siinä on se, että katson syvimmiltään Jeesuksen kautta ja syntien anteeksiannon vievän valheeseen, jos ihminen ei saa kantaa vastuuta omista teoistaan, eikä tunne syyllisyyttä tekemästään rikoksesta. Niinpä hän oppii valehtelemaan itselleen ja muille, ja se ei ole tervettä syyllisyydentuntoa. Ymmärrän täysin, että ihminen tarvitsee avuksi silloin tällöin jonkun syyllisyyden kantajaksi, mutta jatkuvaan oloon se ei auta, vaan vie meitä kohti valheita ja rooleja, jossa syyllistämme toisia vuosikymmeniä, ja mikä sitten pulpahtaa jatkuvasti esiin.

Juuri nämä vuosikymmeniä kestäneet syyllisyyden siirrot toiseen tuovat järkyttävän kauhun ja ahdistuksen ihmiseen, pahimmillaan mielen järkytyksen. Tätä ihmiset pakenevat ylevyyteen ja itsensä ylistämiseen, ja pakenevat totuutta, vaikka totuus toisi heille nimenomaan vapauden ja ilon. Valheessa eläminen ja valheellinen syyttömyys tuovat ongelman, jossa syyllisyys siirretään ja tuodaan väkisin henkilölle, joka ei ole tehnyt rikosta, (tämä on oppi, jossa viaton uhrataan) ja syyllisyyttä opetetaan toiselle vallanhimosta, ja ylemmyyden rooli tuo sen. Näin ollen Jeesuksen kautta syntinsä anteeksi saanut jääkin syyllisyyden hirvittävään taakkaan ja hänen on saatava se näkymään jossakin, ja se on toinen henkilö, uhri omasta syyllisyydestä. Se on kuin Jumalan kuva ihmisyydessä, myös Jumala otti uhrin. Kun tämä uskonnossa ymmärretään konkreettisena totuutena ja julistuksena sekä oppina, ei sisäistetä, eikä jäsennetä itseyteen kuuluvaksi syyllisyyden ongelmaksi, usko tuhoaa oppimista ja itsensä löytämistä sekä itsen tutkimusta.

Syyttömyys syyllisenä ja Jeesuksen anteeksiantona sekä asiaa käsittelemättömänä nostaa ihmisen mieltä ahdistuksen syövereistä ja omantunnon piinasta, se voi viedä jopa euforiseen tilaan, ja oma ylemmyydentunto pitää yllä loistokasta minuutta, loistaa itseään varten, mutta ei toisille, vaan näkee oman pahan toisessa. Syyllisyys syyttömänä saa aikaan ahdistuksen, jossa minuus kutistuu, oppiminen häiriintyy, käyttäytyminen voi tulla hyökkääväksi, tai kääntyä itseä tuhoavaksi ja syntyy mielenterveyshäiriöitä. Ei mikään ole tärkeämpää minuudessa kuin tasapainottuva kehitys.

Ylemmyyden tunto on myös erittäin vaikea jo meidän aivotoiminnan näkökulmasta. Kun todellisuuden pysyminen on tärkeää ihmisyyden järjellisenä pysymiseksi, teemme aivotyöskentelyä etuaivolohkolla, ennakoimme ja hallitsemme itseämme sitä kautta, muutoin kaikki olisi kaaosta. Mutta toisaalta liiallinen asuminen etuaivolohkolla pitää meitä korkeuksissa, jossa nostamme itsemme toisen yläpuolelle hierarkkiseen vallan käyttöön, ja se tuo ongelmia, kun tunteet eivät puhuttele. Rakkaus häviää ihmisten väliltä, emmekä välitä toisistamme, emme tunnista tunteita, meistä tulee järjen jättiläisiä, ja tunteet tukahtuvat.

Vallan näkökulmasta erilaisiksi luonteiksi kehittyneet oman arvontunnon kokemukset ylemmyydestä alemmuuteen voivat luoda vuorovaikutuksiin sellaisia systeemejä, joissa emme enää kohtaa ihmisinä, vaan valta tuo aseman kautta sellaista voimaa, jossa alistettuun asemaan joutunut tulee riippuvaiseksi ylemmällä tasolla olevaan, hyväksikäyttö mahdollistuu, ja alakynteen joutunut jää ylemmän armoille. Ihminen ei kykene oikeudenmukaisuuteen luonteensa kautta, siihen tarvitaan koulutus. Ihmiselle ei tule antaa valtaa, sen Jeesus opetti.

Vainoamisen vuoksi ei jakoja.

Raija