PRINSESSALEIKIT

Näyttelijä Krista Kosonen kohautti prinsessaa leikkivän tyttärensä vuoksi, ja meni tasa-arvoa pohtivaan ministeriöön kysymään asiaa, miten toimia, kunnon feministinä. En ole varmaan feministi, mutta ihmisoikeuksista kyllä taistelen. En ole koskaan leikkinyt prinsessaleikkejä, mutta jälkeenpäin huomasin, että enkeli oli lapsuuden vaikuttava malli, mikä tosin voi olla enemmän vanhempana luotu kuva, kuin todellisuus lapsuudessa. Joka tapauksessa, todellisena itsenä en juuri hörhelöitä harrasta, rakkausavioliittoni hääpuku oli intialaista puuvillaa luonnon mukaisesti, suomalaiset ruiskukat ja päivänkakkarat hääkimpussa.

Kyse on kuitenkin vakavammasta asiasta, kuin mitä on itse leikkinyt. Kysymys on ihmisoikeudesta, jossa itsenäisyys mahdollistuu, ohjaammeko lapsemme hierarkkisen vallan ja asemien mukaiseen ihmisyyteen, jossa luokittelu on olennaista ja kuuluu sosialismin piirteisiin, ei Kristinuskon ytimen, vaikka se siellä esiintyykin yhteiskuntajärjestelmien ja arvojen puitteissa. Erilaiset leikit kertovat yhteisön todellisuudesta. Väkivallan jälkeen minulla oli vaihe, jossa pukeuduin kuin ylhäiset naiset, kuninkaalliset ja pidän sitä sairaana aikakautena. Minun oli oltava yhteisön vaatima ihminen, ja itseni oppivana ihmisenä oli pois.

Olin töissä yhdessä päiväkodissa, jossa lastentarhanopettaja määritteli lapsen leikin oikeuden. Pojille oli automaailman ja sotilaiden huone, ja tytöille prinsessahuone. Leikki oli opettajan määrittelemää ja sitä käytettiin rankaisukeinona, ellei lapsi ollut kiltti, hiljainen ja tehnyt niin kuin opettaja käski. Leikkejä on erilaisia, mutta luovat leikit ovat ratkaisevinta ihmisen itsenäisyyden kehityksessä. Ja väitän, että myös tunne-elämän ja empatiakyvyn kehittymisessä. Toisto- ja mallileikit vievät hierarkkisiin valtajärjestelmiin, kun niissä on pakko ja väkivalta taustalla.

Mallileikki, ja mallioppiminen tapahtuvat pääosin etuaivolohkolla työskentelyssä. Se on tärkeää, mutta jos se estää syvien tunnekeskusten toiminnan, se voi estää myös yhteisön kehittymisen myönteiseksi vuorovaikutuksessa, varjellaan vain asemia ja valtaa, mikä on minun kristillisyyden kannalta vaurioittavaa, Jeesus opetti, ”minulla on kaikki VALTA taivaassa ja maan päällä”. Pakkoroolien kautta oppiminen ei ole syvällistä oppimista ja asian sisäistämistä, jossa itsenäinen ajattelu mahdollistuisi. Etuaivolohkolla ei tapahdu luovaa prosessia, ne ovat enemmän pysyviä kuvia ja kuvittelutaitoa, kun taas luovien leikkien myötä voi oppia kokemuksen kautta, ja se vaatii tunne-elämän aktivoitumisen, syvätunteiden kokemuksen.

Voiko etuaivolohkolla olla luovuutta? Ehkä se maniaan taipuvaisilla tapahtuu yliaistillisena, mutta ihmisen aivot eivät ole rajaton vyöhyke, jonka kaikki toiminnot voidaan kehittää miten tahansa. Ihmisyyden pysyvyyden, identiteetin ja itsensä hallinnan kautta aivojen eri osien tehtäviä ei voi muuttaa miten tahansa, järjestys on sielläkin tarpeen, luonnonmukainen konteksti ympäröivässä yhteisössä. Väkivalta ja pakko estävät itsenäistymiskehityksen, jossa yksilö itse rakentaa minuuttaan vastuullisen tahdon ja halun tilaan, ulkopuolisen syöttämänä tämä oppi vie vain mallioppimiseen, mikä vaara on prinsessa- ja sotilasleikeissä. Taistelin päiväkodissa vapaan leikin puolesta huonolla menestyksellä, voiton vei liiallinen ohjattu toiminta (on myös tutkimuksissa todettu), liikunta urheilullisena ja kilpaillen, laulu ja ulkoilu. Rajoitteita loivat myös tietyt leikit, barbit, kotileikki, kauppa, lääkärileikit, mutta toisaalta todellisuutta. Vapaassa tilanteessa ja lapsen oman kiinnostuksen pohjalta esim. liikunnan on todettu tutkimuksissa tukevan paremmin lihasten terveyttä, kuin ohjatun liikunnan, lapsi on ketterämpi ja moniulotteisempi liikunnassaan.

Jotkin psykologiset teoriat tarkastelevat oppimista ja käyttäytymistä sekä positiivisen että negatiivisen aggression kautta. Olen sitä mieltä, ettei oppimisen edellytys välttämättä ole aggressio, se voi olla innostuneisuus, ihmettely ja lapsen oma motivaatio, uteliaisuus, mikä on ainoa synnynnäinen motivaatio.

Raija