MUISTA, MUISTA, MUISTA

Joskus tuntuu siltä, että keskuudessamme elää muistinhajottajaluonteita, toisen muistin tuhoamista harjoittavia ihmisiä mielimittelöinä. Sosiaalisen kontrollin ja moralismin ympäristön toimenpide, joiden tehtävänä on yrittää murtaa toisen muisti, mitätöidä se, ja häpäistä mielikuvitustuotteeksi. Muisti ei ole selkeimpiä ihmisyyden olemuksessa. Muistista voi tulla ihmiselle myös ongelma, liiallinen muistaminen voi alkaa ahdistaa, on hyvä oppia myös unohtamaan. Mutta näyttää siltä, että nykyajan trendi on tuhota muistikin vain vallanhimosta.

Ihmisyyttä ja sen vaikutuksia tarkastellaan liikaa persoonallisuuden kautta ja mitätöidään ympäristön vaikutus, ikään kuin sosiaalinen kontrolli olisi kaiken hyvän alku ja juuri, kun se voi olla sitä pahassakin. Sosiaalisen kontrollissa näyttää olevan oleellista, että todistetaan toisia väärin olijoiksi, väärin ymmärtäjiksi, mielikuvituksessa eläviksi, ja kunnioitus puuttuu tyystin.

Perinteisesti muisteja on kinesteettinen eli lihasmuisti, näkömuisti ja kuulomuisti. Kun ajattelutyylit kehittyvät, muistin ongelmat lisääntyvät. Mielestä tulee valikoiva, ja muistamme sitä mitä haluamme. Kun olin joutunut luopumaan minuudestani yhteisön julmien rankaisujen vuoksi, pikkuhiljaa aistimaailmani muuttui vapaammaksi, mutta myös irralliseksi omista kokemuksista, ja niiden versioista, mutta se vei myös olemattomuuteen, jossa kehonkuva hävisi, ja hahmotus päättyi ajattelussa. Aloin havaitsemaan tarkemmin, kuulemaan liiallisesti ja/tai välillä ikään kuin mieli irtosi kokemuksesta. Tästä muistan erikoisen ilmiön, saatoin kestää mielettömän korkeita ja määrällisesti jatkuvaa ääntä.

Kristinuskossa näyttäisi olevan ongelma, jossa ihmisen itseys pyritään hävittämään ja siirtymään Jumalan ylistämiseen. Näin ihmisen minuudesta tulee absurdi, muisti alkaa poukkoilla mielen tahtiin ja tunteiden sattumissa. Minulle Kristinuskon tärkeimpiä asioita on sanakielen hyvä käyttäminen niin, että se ruokkii kokonaista ihmistä. Siksi olen miettinyt sitä, onko kielen tuottaminen hyvässä kontekstissa minuuteen ja sen toimintaehtoihin niin, että totuus tulisi mahdollisimman paljon näkyviin kuristamatta silti hengiltä. Tuon ajan pohdinnoissa esim. mietin kuinka Englannin kieli voisi olla yhteydessä skitsofreeniseen ajattelutyyliin, vai voisiko se olla myös erittelykyvyn lanka.

Joskus tuntuu siltä, että tiede itse asiassa haluaa myös tuhota totuutta, vaikka sen pitäisi olla sen pääpremissi. On hyvä oppia kunnioittamaan ihmisen todellisuutta minuuden säilyttämiseksi eheänä, mutta ei ole itsestään selvyys, että minuus tuottaa vääriä havaintoja, meillä on suuria eroja kyvyissämme. Liian usein ongelmista syytetään yksilöä, eikä huomioida niitä rooleja, mitä yhteisöissä vallitsee. Yhteisödynamiikassa jotkut ovat johtajia, jotkut syntipukkeja vain siksi, että valta-asemia säilytetään, vanhan Aatamin, eläimen mukaan. Roolit on yhteisöjen ongelma.

Toiminnallisesti muisti jaetaan lyhytaikaiseen ja pitkäaikaiseen. Dementiassa on kysymys lyhytaikaisen muistin toimimattomuudesta. Minulla oli 30 vuoden iässä varhaisaikuisuuden dementia, kuten eräs tutkija sen nimesi. Lääketiede on todennut, että tällöin solujen pintaan kertyy amyloidi nimistä valkuaista, mikä estää muistisolun ja synapsin välisen vuorovaikutuksen. Olin ollut 15 vuotta alistettuna puhumattomuuteen, mikä esti liikkeet solujen välissä, ajattelutoimintaa ei ollut, eikä osallisuuden oikeutta, minut oli suljettu ulkopuolelle. Tutkimuksissa on todettu, että amyloidia ei kerry, jos liikennettä on solujen välillä. Sen sijaan mieleni ahdistui, ja aggressiota kertyi ylen määrin, kun jäljelle jäi vain taistelutahto hyökkääjiä vastaan. No, se kyllä ylläpiti minuuden olemassa oloa ja sitten kun vapaus koitti, saatoin löytää sieltä ihanneminäni sokkelosta oppimisintoni, mikä uinui syvällä tietoisuudessani käyttämättömänä, sillä liialliset aggressiot estivät oppimista. Ainostaan aggressiot eivät pelastaneet, mieli murtui ja sain vain yhteisöstä palkaksi hullun leiman. Opiskelulla saavutin takaisin minuuteni.

Raija