UNELMIENI TIE

Unelmat tai haaveet, ne tuntuvat olevan merkittävä osa ihmiseksi kasvamista. Niitä arvostetaan eri lailla eri kulttuureissa, sukupuolen mukaan, iän mukaan ja jos jonkinmoisen tekosyyn mukaan, epätodellisia ja mahdottominakin. Olen vakuuttunut, että unelmat on ihmisyyden synnynnäinen kyky ja se on oppimisen polku luoviin näkemyksiin. Se ilmenee ensin leikkinä, havaintokykynä ja sitä on tutkittu paljon, onko sitä ihmisyydessä, ja todettu se jo eläimillä. Havainnot syntyvät käsiteltävään muotoon etuaivolohkolla symbolien kautta, sopimusmerkityksin, lyhytaikaisessa muistissa ja ihminen oppii siirtämään ne pitkäaikaiseen muistiin. Jonkin viisaan tutkijan mukaan oppiminen ei ole vielä varsinainen arvo, olen toista mieltä hänen kanssaan, se on perusta ihmisyydelle.

Olin alle kouluikäisenä varsinainen leikin mestari. Leikki oli suurimmaksi osaksi luovaa leikkiä, sillä leluja ei ollut, oli kuviteltava halko nukeksi, käpy lehmäksi, ja huurtunut ikkuna piirustuspaperiksi. Leikimme paljon lapsena myös pihaleikkejä ja siitä kiitän aina opettajiani, myös äitiäni. Äiti opetti suurimmaksi osaksi laululeikkejä.

Kun olin kolmannella luokalla kansakoulussa, halusin oppikouluun, mikä oli kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa, ja sinne pääsi vain junalla. Yksin asuva opettajani asui juna-aseman vieressä ja lupasi majoittaa minut viikoiksi kotiinsa, että pääsisin kulkemaan kirkonkylälle. Mutta vanhemmillani ei ollut rahaa. Tosin sisareni koulutettiin vähän myöhemmin sisäoppilaitoksessa, mikä tarkoitti meille muille sisarille kengättömiä talvia, lapsilisät menivät opintomaksuihin. Luulen, että äitini uhmasi isää vaatimalla koulutuksen arvoa, koska isä ei arvostanut koulutusta. Mökötin päivän metsässä piilossa mielenosoitukseksi, kun en saanut mennä oppikouluun. Neljänkymmenen vuoden iässä sitten toteutin haaveeni ja opiskelin iltaisin perusopinnot.

Joskus tuntuu siltä, kuin Jumala olisi pilkannut haaveitani, vaikka tarkemmin ajateltuna sen tekee yhteiskunta. Köyhyys on monelle se asia, mikä määrittää mahdollisuuden opiskeluun. Jossain vaiheessa työnantaja uhkasi työn menetyksellä, ellen lähde koulutukseen, jonka he tarjosivat. Olin yksinhuoltaja, ja elämääni uhkasi suuri vaara, olin jo menettänyt aiemmin rikoksessa elämäni valintamahdollisuuden. Niinpä suostuin koulutukseen ymmärtämättä sen vaaraa, sitä että itsemääräämisoikeus oli jälleen katoamassa elämästäni. Hädissäni kirjoitin ennen koulutusta aggressiotutkijalle Kirsti Lagerspetzille käsittämättömän kirjeen. ”ihmistä ei voi opettaa, Jumala on hyvä johtaja ja psykiatri, ihmiset eivät osaa puhua”. Kolmen viikon kuluttua koulutuksen alkamisesta olin pahassa psykoosissa. Traumani oli noussut pintaan, ja olin menettänyt itseni, tein kaikkea hullua, kuten menin soittamaan naapurien ovikelloja yöllä, sekosin täysin.

Opistoaikana opin, ettei oppiminen ole mahdollista, jos ihmisellä on paha trauma, ja jos opiskelijat tekevät henkistä tai fyysistä väkivaltaa, traumat aktivoituvat. Sosiaalialan opistossa, jonka kävin, opiskelijat olivat varsinaisia valtataistelijoita. Opettajaa yritettiin erottaa, syrjintää oli vahvasti, ja minulla oli vain sisäinen palo oppimisen iloon. Mutta koska en ollut saanut puhua vuosikausiin, kielten oppiminen ei onnistunut, en kuullut enkä kyennyt tuottamaan puhetta, jäin psykologisesti loukkuun itsemääräämisoikeuden puuttuessa, ja oppimisen väylä luonnollisen kuulemisen kautta epäonnistui. Psyyke oli puolustustilassa väkivallan vuoksi, ja esti kuulemisen. Mutta jostain syystä, juuri yhteiskunnallinen kyky havainnointiin oli säilynyt, syvä leikkimisen kyky, osasin havainnoida, luoda näkemyksiä, ja menestyin muuten hyvin opinnoissa. Leikki on ihmisen luovan puolen osaamista, mikä voi estyä, jos on vain sanojen kautta oppimista, mikä voi johtaa vain uskomiseen. Mutta käytännössä nuo opiston opettamat sosiaalisuuden teoriat eivät päteneet, sillä opiskelijat olivat niin raadollisia toistensa kampeamisessa, että olin enimmäkseen syrjässä.

On kuin koko opiskelu olisi opettanut vain sen, ettei väkivaltainen taistelu tuota hyvää oppimista, ihminen ei opi väkivallan alla muuta kuin riistämistä ja toisen alistamista ja omien päämäärien toteutumista. Ihminen tarvitsee taloudelliset edellytykset yhteiskuntarakenteina, inhimilliset olosuhteet, psyykkisen hyvinvoinnin ja ihmisoikeudet oppimiseen laajemmassa ja syvemmässä merkityksessä kuin Suomessa toteutetaan.

Niin monta unelmaa olen menettänyt vain yhteiskuntarakenteiden vuoksi, menettänyt kykyni oppimiseen ihmisoikeuksien puuttumisen vuoksi, koska traumani on ollut totaalinen ihmisyyden riisto. Mutta koko tuon tien tarkoitus, jos ajattelee asiaa Jumalan johdatuksena, olen löytänyt itseni syvällisesti, oppinut erottamisen kyvyn asioiden suhteen, arvojen suhteen ja oppinut eriyttämisen taidon mielessä, kielessä, tunteissa ja sielussa. Minä olen löytänyt itseni ja oppinut, ettei ihmistä voi kohdella mielivaltaisesti.

Raija