HENKISIÄ LUKKOJA

Luin Heinz-Juhani Hofmannin elämäntarinaa Helsingin Sanomien sivuilta. Tämä tarina kirvoitti minut nyt kirjoittamaan. Kuinka moni ihminen jääkään henkisesti tai ruumiillisesti vangiksi omaan minuuteensa? (artikkeli löytyy minun twitter tililtä, profiilin kautta @NaumanenR ).

Henkiset, hengelliset, sielulliset, mielelliset, sosiaaliset ja kielelliset minuudet ovat monitulkintaisia. Siksi määrittelin itselleni opiskeluaikoina sen, mitä katsoin näihin kuuluvan. Henkinen on minulle sielu eli tunteet, sosiaalinen sekä sanakieli, hengellinen taas sisältää vaatimuksen yhteydestä Jumalaan. Nämä kaikki ovat siis määriteltävissä kunkin käsityskyvyn ja kokemuksen mukaan.

Näissä voi jäädä kussakin kehitysalueessa vangiksi, ja aito itse ei voi toimia. Ymmärrykseni mukaan psykiatriassa ymmärretään ainakin osittain hengellisyys yliaistillisuudeksi. Se on pelon tuottamaa ylijännitteisyyttä, jossa mieli heijastaa kokemuksen ulospäin toisiin, kuvaksi, näyksi, tunteeksi, ja muuttaa todellisuutta toiseksi kuin se oikeasti on, ja havaintokyky heikkenee. Joillekin henkisyys on vain sanakieltä, ja uskoa pelkästään Raamattuun. Tämäkin tie voi johtaa yliaistillisuuteen, kun aistimus on ylirasituksessa, eikä virtaus vuorovaikutteisesti mahdollistu aivoissa ja ulkoisen maailman kanssa.

Ikään kuin ajattelen, että vapaus ja aitous olisivat mahdollista, ja ihmiselle tulee antaa mahdollisuus olla vapaa aistimaan ympäröivää ja sisäistä todellisuuttaan. Myös välineellistettyinä metodit, kuten musiikki, sana, fyysinen ponnistus, seksuaalisuus jne. liiallisina voivat estää aidon tunnesyntymän ja ottaa hallitsevan roolin minuudessa. Pelko ja ylivoimistunut kokemus minuudessa siis tekee meidän kokemuksista heijasteisia toisiin nähden, heijastamme oman tunteen toiseen.

Jokseenkin ajattelen, että ulkopäin syötetty todellisuuden kokemus opittuna vie aitouden pois. Siksi pidän yksilöön kohdistuvaa kunnioitusta vapauden ja aitouden ensisijaisena mahdollistajana. Opit, myös ihmiskäsitys voivat viedä aidosta minuudesta pois. Moni tietää minuuden perusjaon; ydinminä, minä ja yliminä, tai vanhempi, aikuinen ja lapsi. Jos pelko on kasvatuksessa päällimmäisenä, voivat nuo kaikki minän osat ikään kuin vahvistua liikaa, lapsen tunnekokemus tulee liian vahvaksi ja alkaa hallita lapsen tarpeita ja reaktioita, aikuisen varmuus ylikorostuu tai vanhemman kontrolli. Siksi sanakieli on kuin runko, mikä kasvattaa tasoittavasti minuutta. Mutta jos sanakieli tai tunne ottaa ohjat käsiinsä, vaikka opetusmetodien välineillä, voi aito kokemus vilpittömyydestä kadota.

Kunnioituksessa ihminen saa pitää oman kokemuksen omanaan, oman todellisuutensa, eivätkä muut yritä vaihtaa sitä muuksi.

Ihmisyydessä tulee olla tilaa liikkeelle, joka mahdollistaa vuorovaikutteisuuden. No eikö tällä minun ajattelutavallani jouduta arvottomuuteen. Ei jouduta, taustalla on usko pyhyyteen ja inhimilliseen mielekkyyteen, jossa elämän ohjautuvuus on terveyden hyvä hoiva, mahdollisuus vapaaseen valintaan, ei luonnonlakien mukaan, vaan ihmisyyttä mahdollistaen hyvin, valintaa vapaudessa eikä pakolla. Vuorovaikutteisuutta tulee sallia, ja jokaiselle oikeus ottaa itselleen sopivaa, sekä tuottaa sitä.

Vuorovaikutteisuus läsnä olevana ylläpitää turvaa ja luottamusta itseen ja muihin, se rakentaa identiteettiä sisällöistä riippuen. Emme voi alistaa muita uskomaan, mutta voimme antaa heille mahdollisuuden valita ja voimme tarjota monipuolisesti. Ei ole vapautta se, jos joutuu valitsemaan henkiseksi kodikseen rautakehikot.

Raija