TERVE SYYLLISYYS

Kristinuskossa opetetaan, että Jeesus kantaa meidän syntimme, antaa anteeksi, ja huolehtii syyllisyydestä sekä taakasta. Jos tarkemmin ajatellaan, mikään ei ole tärkeämpää kuin terve syyllisyys, se puhdistaa, se pitää totuudessa, ja se vapauttaa ihmisen. Häpeä taas tappaa ihmisen, luhistaa henkisesti toimintakyvyttömäksi. Onko kirkko miettinyt tarkkaan sitä, veikö Jeesuksen murhaan häpeä vai syyllisyys, kumpi loppujen lopuksi pelastaa ja kumpi tappaa? Jos Jeesus pelastaa meidät syyllisyydestä, se loppujen lopuksi tuhoaa meidän totuutemme. Synti on teko.

Lapsella on noin seitsemän kuukauden iässä häpeä kokemus, jota sanotaan vierastamiseksi. Uusi ja outo ihminen saa lapsen pillahtamaan itkuun, koska totuus, se mikä on tässä ja nyt lapselle läsnä, katoaa hänen silmistään, johon hän on kiintynyt, jota hän rakastaa, mikä tuo hänelle turvallisuutta ja luottamusta. Lapsi rakastaa totuutta. Häpeä syntyy, kun totuudesta lähdetään pois.

Kun ihminen tuntee syyllisyyttä, hän tuntee sitä teoista, niistä joita hän on tehnyt tai suunnittelee, ei siitä, että joku tuo asian esiin, tai puhuu asiasta. Ihminen kokee syyllisyyden omista teoistaan, ja se on terve ilmiö, olisi hirveää, jos emme kokisi syyllisyyttä. Ihminen alkaa kokea häpeää, kun hän joutuu totuudesta pois. Ja kun häpeää on liikaa, ihminen alkaa vieroksua itseään, tuhota itseään, sillä häpeä on tappava tauti, mutta myös suojelee totuuden säilymisessä, havaintojen pitävyydessä.

Kun häpeä saa olla terveesti olemassa se suojaa ihmistä ja rakastaa totuutta. Kun häpeästä tehdään ulkoa tulevana taakka ihmiselle, se alkaa tuhota. Kun ihminen julistetaan arvottomaksi, ja häneltä viedään oikeus syyllisyyteen ja häpeään, hänelle syntyy rinnakkaistodellisuus, jossa on kaksoissidos syyllisyyteen ja häpeään, hän on ehdollinen kokemuksensa kanssa, riippuvainen toisen armosta, eikä hän voi olla oma itsensä ja joten hän on siten hierarkkisuuden vanki.

Totuudessa ja syyllisyydessä pysyminen tuo totuutta, se tuo sitä yhteisöissä, kun asioita tarkastellaan terveesti, tutkitaan niitä, avataan ja etsitään loogisia ratkaisuja. Epäterve syyllisyys ahdistaa liikaa, terve syyllisyys ahdistaa sopivasti, niin että ihminen alkaa etsiä ratkaisuja ongelmiin, ja lähtee oppimisen poluille. Jos ja kun yhteisö alistaa yksilön valhenäkemyksiin, tarinoihin, jotka eivät pidä paikkaansa, yksilö joutuu häpeän alle, ja tuntiessaan tästä suurta tuskaa, helpottaakseen oloaan, hän siirtää häpeän syrjään ja tiedostamattomaan, jäädyttää tunteensa ja voi lopulta muuttua patologiseksi valehtelijaksi, eikä enää huomaa valehtelevansa.

Yksilö voi onnistua yksilö tasolla taistelemaan rehellisyyden puolesta, mutta jos yhteisö rankaisee siitä, hänen häpeänsä tuhoaa hänet. Minulle rankaisut olivat niin julmia, että valhetotuuden alle alistettaessa häpeäni kasvoi todella suureksi. Ja minä en ole totuuden torvi, jonka mielestä sitä on kaikkialla kuulutettava. On sopivaa joskus päästää valkoinen valhe, jotta ei loukkaisi toista.

Teologian tohtori Malinen on kirjoittanut kirjan, ”Häpeän monet kasvot”. Kirjassa avataan häpeän ja syyllisyyden eroja.

Jotkut tekevät häpeäkokemuksesta niin suuren kärsimyksen ylistyksen, että alkavat ruoskia itseään, jotkut toisia.  Niin syyllisyydestä kuin häpeästäkin kehitellään erilaisia muotoja, estääkseen niiden tuhoava vaikutusta.

Raija