KOKEMUKSEN ARVO

Kokemus on elintärkeää ihmiselle. Sitä ei voi vähätellä, se on kokonaisuuteen kasvavan ihmisen henki, elinvoima ja elämänvoima, sisältä syntyvänä. Sitä tarvitsemme elääksemme. Ehkä sillä ei ole tieteellistä arvoa, niin kuin tieteessä vaadimme, objektiivisuutta ja mitattavuutta, mutta se on tärkeää elämän kannalta, että voi elää.

Vaikka en kuulu kirkkoon ongelmallisten oppinäkemysten vuoksi, kuuntelen silti tarkasti heidän viestejään, että tietäisin, mistä minä puhun, ja kun ja jos vastustan. Kuuntelin uuden arkkipiispan virkaanastujaispuhetta. Tulin siitä iloiseksi. Minusta hän osui syvälle Kristinuskon ytimeen. Meidän on löydettävä yhteys sisimpäämme. ”Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta menettää sielunsa”. Minulle sielu on sama kuin tunteet, (myös oppikirjani mukaan) ja ne syvätunteet, jotka ovat jo sikiöajalta lähtöisin, ovat henkisen kehityksen alku. Arvostan myös kehotunteita, niitä aistimuksia, jotka tuovat nautinnon.

Mutta noiden syvätunteiden katoaminen vie myös kehoaistimuksista elävyyden ja nautinnon. Pahimmillaan ne vievät tunnon pois kokonaan kehosta, keho voi halvaantua, emme nauti siitä. Kun sielu, tuo sisäinen lapsi kuolee, se antaa myös väkivallalle voimaa, sillä tuntoaisti ei enää välttämättä toimi hyvin, elämästä tulee kehollista suorittamista. Kun tunteet kuolevat, masennus voi ottaa voiton, ilo katoaa itsestä. Sen on moni urheilija kohdannut elämässään Tuo sisäisen lapsen tarvitsevuus tulla nähdyksi ja kuulluksi, on kuitenkin ympäristöstä kiinni. Jos kunnioitusta ei ole toista kohtaan, ja hän on ala-arvoinen, sielu voi kuolla. Olen kokenut sen elämässäni ja voin sanoa, että se tuntui oikealta kuolemalta, olin pystyyn kuollut, ensimmäisessä runossani kirjoitin, elävä kuollut. Sielun ehkä ilmeisin muoto on ilon tunteminen itsestä.

Minulle Jeesus on ensisijaisesti opettaja. Minun on vaikea tajuta sitä, että me pelastumme vain Jeesuksen kautta. Sillä se ei sovi mielen teoriaan sen toimivuudessa. Mielessä merkitys, ilo itsestä ja parhaimmillaan toivon syntyminen on elämänvoiman saamista itsestä, riippuvaisina toisiin ihmisiin. Silloin syntyy yksilön synnyttämä uusi ajatus itsen ja mielikuvan välillä, jossa ilo antaa voimaa. Ja että tämän elämänvoiman ja ilon saa löydettyä, mielessä on tapahduttava kohtaaminen, jossa on itse ja kohde mielessä, jota yksilö tarkastelee. Tähän auttaa rakastava ja hyväksyvä Jumalakuva, sillä se on sanaton ja kuvaton, ja niin työstäessään itseään, ihminen tulee omaksi itseksi. Jos ehtona on Jeesus, se luo hierarkkisen asetelman, jossa pelko omasta arvosta heikkenee. Minulle kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia, eikä Jumalalle ole kukaan arvokkaampi. Minuudessa jako kolmeen on hyvä, minän hallitsemiseksi, mutta itsen synnyssä tulee olla vapaus tyhjyyden ja puhtauden sekä vilpittömyyden kontekstissa.

Autoritaarinen ja hierarkkinen kasvatus voi estää tunteiden ja itsen syntymistä, eikä vuorovaikutus ole hedelmällistä sisällä itsessä suhteessa mieleen. Pelkkä usko kolminaisuuteen voi johtaa vain mielen olemassaoloon, opittuihin tapoihin. Itseksi tullaan koko ajan uusiutuen. Pelkkä usko voi viedä vain minän kontrolleihin ja elämän hallitsemiseen kehon kautta mielessä, ja elämänvoima voi hiipua.

Raija