EPÄTOIVOSTA NARSISMIIN

Minä en arvosta kovinkaan korkealle persoonallisuusteorioita, vaikka olen niitä opiskellut ja ehkä juuri siksi. Muutama vuosi sitten Aamulehdessä oli artikkeli, jossa oli tutkittu narsismin esiintyvyyttä ja ammatillista ongelmaa. Ikään kuin narsismi on ajan ilmiö, johon ajaudutaan, kun todellisuuteen ei ole kosketusta. Harmi etten ottanut artikkelia talteen.

Minulla on ollut elämäni henkireikä kirjoittaminen. Olen maalaillut kauniita kuvia elämästä, kun kaikki toivo on ollut kadoksissa, silloin kauan sitten nuoruudessa. Mutta tässä piileekin sudenkuoppa. Kielellisessä osiossa olisin voinut saada kevyesti narsismiin viittaavaa, eli suomeksi itsensä ylistämistä.

Tiedän hyvin, että epätoivoisena harrastan paljon kirjoittamista. Joskus se on ollut vahvempaa kauniiden kuvien luomista, jolloin mieli maalaa suojautuessaan kaunista, että ihminen kestäisi todellisuutta. Enkö sitten ole kestänyt todellisuutta? Näinkin kieroutuneesti voisi haastaa kokemukseni tyhjäksi. Olen harvinaisen kestävä realisti. Olen syntynyt maalaistalossa ja nähnyt raakaa todellisuutta eläinten tappamisesta ja kovasta työstä. Kirjoitukseni on enemmän realismia kuin kaunokirjallisuutta. Runojen luominen tosin on pitänyt mieltäni vireessä, ja olen kokenut elämän tuntua.

Narsismi on paljolti psykologiatieteen ongelma. Yksilöstä etsitään vikaa kun yhteisö runnoo häntä palaseksi. Myönnän etten tunne yhtäkään narsistiseksi diagnosoitua ihmistä.  Narsismi on ajan ilmiö, jossa todellisuus on hämärtynyt tarkkailijoilta, jotka eivät elä enää siinä todellisuudessa, missä ihmiset elävät. Ongelmat psykologisoidaan.

Yhteisövaltaa ei kyseenalaisteta. Kristinuskon kuvauksissa yhteisön valtaa kuvataan jopa brutaalisti. Muistan eräästä työpisteestä, kuinka minut leimattiin häiriköksi kun puutuin lapsiin kohdistuneeseen väkivaltaan ja vain yhdestä puuttumisesta sain öykkärin leiman. Yhteisöpahuutta ei halutta nähdä, koska demokratia oli ihanne.

Raija