SULJETTU SUU

Minulle tapahtui iloinen asia. Sain aloittaa puhumisen, tosin vieraalla kielellä. Onhan se ihan kohtuullista, että voin aloittaa kuudenkymmenenviiden vuoden iässä. Kyllä minä olen puhunut, mutta sitä ei ole katsottu hyvällä, minua on rangaistu siitä. Minun ääneni on ollut liian matala, ja se ei sovi kauniiden vaatimusten maailmaan, täytyisi olla kauniisti sointuva ääni. Kuorossa ei otettu juhlalaulantaan. Ääneni on ollut matala, koska minä olen ollut ahdistunut ja olen myös osittain ollut vihainen niissä olosuhteissa, joissa olen joutunut elämään, koska yhteisövalheita on hyväksytty elämän arvoiksi.

Minun pääasiallinen elämäni on ollut työelämässä. Olen työskennellyt päiväkodissa, kokonaiset kolmekymmentäviisi vuotta. Olen havainnut, että henkilöstöä vaivaa ammattitauti. Koska lapsiin nähden ammattiosaaminen on kontrollia ja valvontaa, se on ulottunut myös aikuisten välisiin suhteisiin. Se ei tietenkään lapsenkaan kasvatuksessa tulisi olla pääsääntöistä.

Päiväkodissa on yhteinen kalenteri, johon merkitään kunkin henkilön läsnäolo paikalla. Se on tärkeää, kun suunnitellaan retkiä, ja täytyy olla tietty määrä henkilökuntaa lasten ohjaamisessa silloin. Joskus kävin säännöllisesti fysioterapeutilla, ja merkkasin allakkaan ohimennen huitaisten aikani. Yhtenä aamuna tulin töihin, ja henkilöstö oli kokoontunut kokousta varten, johon minua odotettiin, iltavuorolaista. Kaikki olivat kovin vakavia, ja kysyinkin ensi töikseni, onko joku kuollut. Ei, tuli vastaus, mutta kun sinä kirjoitat niin rumasti allakaan nimesi.

Se kertoo täydellisyyden ongelmasta, jokainen virhe on korjattava. Kasvattajien täytyy olla mallina ja ihanteita on luotava, mutta se ei ole nykytiedon mukaan paras oppimiseen johtava menetelmä.

Tämä kertoo henkilöstön kontrolliluonteesta, (ei kaikkien). Ammattiosaamiseen on pesiytynyt persoonallisuuteen liittyvää arviointia. Jos katsotaan, että ihmisellä on liikaa itsenäisyyttä, häntä nöyryytetään, että hän kasvaisi ihmisenä. Silloin mennään järjettömyyksiin. Itseni kohdalla tosi oudosti, sillä olen aika hiljainen ja vetäytyvä. Ja toisaalta kun tulkitaan ahdistus ihmisen itsekkyydeksi, ollaan valmiita rankaisemaan. Kutsuinkin jossain vaiheessa päiväkoteja rankaisulaitokseksi.  En ole juuri missään kokenut niin raskaita nöyryytyksiä kuin työssäni. Surua koen vieläkin niistä lapsista, jotka olivat säännöllisesti eteisessä rankaisussa, kun olivat uskaltaneet esiintyä. Kuinka he voivat kokea sen elämän ajan?

Raija