JULKINEN KURINPITO

Viime lauantainen Uutisvuoto herätti minussa närää. ehkä olen herkkähipiäinen, mutta mielestäni ohjelmassa on menty piirun verran taaksepäin sitten Peter Nymanin. Olen aina katsonut ohjelmaa, mutta nyt voin sen jättää kevyesti katsomasta. Viimeinen pisara oli siinä, että vetäjä viittasi kolme kertaa Tomi Metsäketoon. Hiukan jäi sellainen tunnelma, että naisviha pääsi valloilleen.

Lainaan tässä Wikipediaa ohjelmatyylin selventämiseksi. ”Satiiri on taiteen laji ja tyylikeino, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva”. Ohjelman voi luokitella tähän tyylilajiin kuuluvaksi.

Maailmalla on varmaan joskus rajumpaakin tekstiä suodatettu, mutta täytyykö aina kaikki maailmalta tullut hyväksyä hyveeksi, esimerkkinä naisen asema. Julkinen iva ja pilkka voivat olla vaurioittavia. Onko pakko lausua julkisten nimet? Erityisesti kiinnitän tässä huomiota ihmisen seksuaaliseen käyttäytymiseen, mikä tässä tapauksessa oli ylilyönti!  Se on ehkä herkin ja haavoittuvin osa ihmisyyttä. On helppo tuomita ”vonkaus” paheelliseksi. Mutta ymmärtäväinen katse olisi paikallaan. Ei ole helppoa olla mies tai nainen, jolla on seksuaaliset tarpeet, jotka kuuluvat perustarpeisiin. Tuomitseminen on kovin helppoa, niin kuin ivaaminen ja pilkkaaminen.

Huomioiden myös sen, että ohjelmat antavat esikuvia ihmisille, sen vaikutuksia on tarkkaan mietittävä. Onko esimerkiksi naisten seksuaalisia ylilyöntejä kuvattu yhtä usein kuin miehen? Kunnioittava asenne olisi paikallaan julkisessa keskustelussa. Julkinen häpäiseminen kuuluu keskiajalle ja enemmänkin kirkon tapoja kuin yhteiskunnan normi. Ei satiirikaan saa ristiin naulita ihmisiä elävältä. Toki julkkiksen identiteetti on vahvempi kuin tavan tallaajan, mutta seksuaalisuudessaan ihminen on erityisen haavoittuva. Ollaanko tässä tulossa aikaan, jolloin virkamiehet valvovat hääyöseremonioita, nyt valvojan rooliin on ryhtynyt media?

Raija

POSITIIVISUUDEN HEIKOT HENKSELIT

Minua ärsyttää turha positiivisuus. En minä ole positiivisuutta vastaan, positiivisuus on minun voimavarani, jossa hengitys toimii paremmin, on hyvä olla itsellä ja muilla. Mutta karsastan sellaista positiivisuutta, jossa oikeastaan pelataan vain pelejä. Raamatusta lienee sanonta, ”vaikka minä puhuisin enkelten kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus…” tai jotakin tuohon suuntaan. Kun on kokenut elämässään täydellisesti vain ruumiin olemassaolon ja siitä tulee sielun kautta keho, joka elää, ymmärtää noita sanoja yhä syvemmin.

Mutta puhun enemmän nyt yhteisöllisistä normeista, joissa keskusteluissa ilmenee vain tavoitteiden mukaista puhumista, ilman perustavan laatuisia oikeuksia. Voimme olla kaikin puolin sataprosenttisesti ystävällisiä ja positiivisia, mutta oikeat asiat eivät kosketa sitä, vaan puhumme tavoitteiden kautta, joka vie pitkälti vain hallinnalliseen pedagogiikkaan, emme kasva ihmisinä. Ne synnyttävät hierarkkisia järjestelmiä, hallinnallisia tyylejä ja paljon byrokratiaa. Ihmiset ikään kuin keskustelevat yläilmoissa ja arki on jotain ihan muuta.

Jos emme tiedosta ihmisen perustarpeita, on turhaa puhua ihmisoikeuksista. Itse rakastan Maslowin tarveluokitusta. Ne puuttuvat osin kokonaan ihmisten välisissä suhteissa. On kohteliaisuutta ja positiivisuudella hyväilyä, mutta ihmisellä ei loppupeleissä ole esimerkiksi osallistumisen, kuulumisen ja itseilmaisun mahdollisuutta sanan helinöiden virrassa. Läpsyttelemme toisiamme kauniilla sanoilla, ilman merkitystä oikeuksiin tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Meillä ei ole sielua, joka antaisi syvyyttä oikeuksiin.

Raija

NIIN KUOLIVAT KUKAT MAAILMAN, KUN PAHUUS ON VOITTANUT MAAN

TÄYDELLINEN NAINEN TAI EI

Seksuaalisuus on kautta aikain ollut taistelua siitä, mikä on se seksuaalisuuden ydinkysymys, onko se valtaa, onko se alistumista, onko se täydellistä harmoniaa, ja lihallisuuden ylistyslaulua vai mistä oikein on kysymys. Näitä kaikkia muotoja on saavutettavissa, täydellinen onnistuminen on monien joukossa. Aina se ei onnistu, joskus ei tavoita sitä, sillä niin monet asiat vaikuttavat onnistumiseen. Täydellisyyttä osaa arvostaa, kun on kokenut epätäydellisyyttä.

Parhaiten ehkä täydellisyyttä kuvaa antautuminen toiselle. Kun ei etsi tahtonsa kautta omaa huipentumaa, on antautumisessa kuin paras sinfonia löydettävissä.

Ehkä hankalimpia asioita, joita viimeisten vuosikymmenien aikana on tuotu seksuaalisuudesta keskusteluun, on mieskuva, jonka kautta on määritelty seksuaalista kokemusta myös naisella. Uskon, että mieskuvan kautta syntynyt olemus sisältää enemmän voimallisuutta ja täyttymistä, kuin naiskuvan kautta rakennettu. Naisesta luotu glitoriskuva, jossa se täyttyy verellä kuin miehen penis, on ehkä kuvaavinta tässä keskustelussa. On kuin koko seksuaalisuus olisi tuon täyttyvän veren illuusio nautinnosta, voima-aistimuksia.

Loppujen lopuksi ihminen on kokonaisesti kokeva. Kun tunteet ovat kohdallaan, myös antautumisen ilo on vahvimmillaan. Ihmisen pilkkominen eri kuvien kautta on kuin sahaisi kokonaan pois rakkauden ihmisyyden syvintä ydintä, sitä iloa, jonka voi saada kun eläytyy ja antautuu toisen nautinnosta iloitsemiseen ja jakaa sen aistimusten virrassa.

Raija

EPÄTIETOISUUDEN TUSKA

Suurin osa maailmaa elää epätietoisuudessa ja mitä kauemmas mennään menneisyyteen, sitä suuremmaksi käy epätietoisuus. Se on kuitenkin eri asioissa eri tavalla, joissakin tietoa on ollut ammoisista ajoista lähtien, ja joissain on kuljettu taikauskon siivittämänä.

Mitä on kulkea epätietoisuudessa? Se luo epätoivoa ja tuskaa. Tulevaa ei voi ennakoida, eikä suunnitella. Meillä on syntyperäisesti kyky ennakoida asioita. Se on jo vauvalla. Vauva alkaa hahmottaa maailmaa, leikkii varjoilla, kuten eräs vauvoja tutkinut analyytikko toteaa. Vauva leikkii aurinkoläikillä. Muistaakseni Winnigot tutki tätä. Kun lapsi leikki varjoilla, hänelle syntyy ennakoiva kuva etuaivolohkolla, ja se jatkaa kehitystään leikin muodossa läpi koko elämän. Tämä on tietoista toimintaa. Tiedostamaton on tunteiden syntymää, sekä sisäisesti, että ulkoisesti.

Miten voi sitten ymmärtää maailmaa, jossa Jumala on kaiken takana? Eikö se johda epätietoisuuteen? Onko ihminen kykeneväinen ymmärtämään Jumalan johdatusta? Moni arvostelee sitä, että uskon Jumalan synnyttävän tunteiden kokemuksia, ja käytän siitä nimitystä johdattaminen, mikä on rakkauden tie. Jumala on kuitenkin muissakin näkyvissä tapahtumissa, joissa se voidaan todeta konkreettisesti. Me pyrimme todistamaan sitä omien arvojen pohjalta, mutta siinä juuri menemme itsekkyyden ansaan. Me hahmotamme tietoisuudessamme tämän maailman näkemyksiä, todistamisen voimalla.

Epätietoisuudessa on se hyvä puoli, ettemme voi etukäteen tietää kaikkea tulevaisuudesta, se helpottaa hahmottamaan maailmaa sen todellisuuden näkökulmasta, mikä on mahdollista. Epätietoisuus johtaa silloin tuskaan, kun käytämme tietoa valheellisesti, emmekä ymmärrä, että se on turvallisuustekijä. Ihminen tarvitsee luottamuksen olemassaolonsa turvaamiseksi, itsensä toteuttamiseen. Liiallinen epätietoisuus tuo toivottomuuden, mahdottomuuden ja sulkee siten elämän olemassaolon ulkopuolelle, sitä ei ole. Turva ja luottamus ovat ihmisyyden perusta, olla olemassa ja luottaa siihen, että voi tavoitella tulevaisuutta.

Raija

TAUOLLA

KOLLEKTIIVINEN MIELI

Työyhteisöissä, perheissä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnassa vallitsee demokraattiset valtamenetelmät. Vaikea on löytää muutakaan keinoa. Sen sijaan, että ohjattaisiin ihmisiä joukkovaltaan, olisi syytä avata koko vallan käsitystä. Valta kietoutuu useimmiten mielen mukaan, joskus tieto saa jalansijaa, ja joskus tunteet ovat valitsemassa.

Kun tunteet valitsevat, elämme sattumanvaraisissa, taikauskoisissa ja epäjohdonmukaisissa valtakäytänteissä. Jos mieli valitsee, se on yhtä raadollista. Ja kuitenkin nämä ovat vallitsevia menetelmiä demokratiassa. Suosittelenko siis kommunismia, en todellakaan? Entä oikeistopopulismia, en sitäkään. Oikeasti olen sitoutumaton. Yhteiskunnallisessa vallan käytössä on valittava vain ne, jotka soveltuvat yhteisiin päämääriin. Ihmisten suhteet eivät niihin sovellu.

Mielivaltaisessa yhteisössä mieli on samantyyppinen kollektiivisena kuin yksilöllisenäkin. Se maalaa maailmaa vastakkaiseksi, ihanteiseksi, vihaksi ja kurjuudeksi, jopa pahaksi. Mieli on heijasteinen. Se heijastaa maailmaa kauniiksi ja rumaksi, sen olemuksen mukaisesti. Niin kuin jo varmaan monta kertaa olen sanonut, kollektiivinen mieli saadessaan valtaa ihailee, tai murhaa näkemäänsä, tai sitten muuttaa täysin päinvastaiseksi. Kollektiivinen mieli on skitsofreeninen. Niinpä ahkera työntekijä saa laiskan maineen. Ja tämä on yleistä johtamismenetelmissä työpaikoilla. Ei aina, mutta ainakin minun työpaikoilla se oli sitä pääsääntöisesti.

Demokratia ei siis sovi ihmisten johtamiseen ihmisen arvioimisessa. Se suorastaan johtaa harhaan ja sitä pitää varoa. Kyllä se vaan äitini ohje, pidä Jumalaa aina ohjaajanasi, on kelpo opetusta.

Raija