MENETTÄMISEN TUSKAA

Eräs ystäväni menetti nuorena miehensä ja kolmekymppisen ainoan lapsensa onnettomuudessa. Hänen tuskansa oli käsin kosketeltavaa, suru oli järkyttävän suurta. Hän ei lääkärin pyynnöstä huolimatta ottanut rauhoittavia lääkkeitä suruunsa, vaan halusi kokea surun aidosti, itkien, kuten hän sanoi. Monta kertaa olen ollut hänen olkapäänsä kyyneleiden virratessa pitkin hihan vartta. Olen kuunnellut hänen kysymystään, miksi. Etsiikö hän rangaistusta tapahtumille itsestään? Siltä minusta näyttää ja tulen surulliseksi, niin painava on synnintunto hänen sielussaan, ettei hän osaa ajatella rationaalisesti tapahtumien syitä.

Kun aloin avautua omaan ahdistukseeni, kehoni ikään kuin aukeni ulospäin, lihakset irtautuivat kuin kutistettuna säikeistään ulospäin, kuin ne olisivat olleet puristuksessa. Niin kuin ne olivatkin, olleet vuosikaudet puristuksessa ja kun turvakausi alkoi, ne alkoi avautua. Hierojani sanoi, että kesti kaksi vuotta avata lihaksiani. Avautumisessa pakenin koko ajan ulospäin, lähdin ikään kuin muualle, pois ympäristöstä, jossa olin, ikään kuin olisin päässyt vapauteen vain menemällä uusiin tiloihin, maisemiin ja kokemuksiin.

Menetyksien erilaisuus avautuu erilaisin kokemuksin. Ahdistuksen ja surun tuleminen voi kestää vuosikausia, sen kieltää itse tai ympäristö. Läheiset ihmiset voivat joutua purkauksien kohteeksi, ja irtaantuminen ahdistuksesta kohdistuu heihin, syyllistäminenkin. Sitä takertuu tässä ja nyt havaittuun, koska ahdistuksen vuoksi muisti ei aukene nopeasti. Aggressiopurkaukset osuvat lähimmäisiin. Joskus ahdistunut kääntyy sisäänpäin ja hänen ajatuksistaan ei saa selvää. Kuin ihmeen kaupalla, oma oppimisintoni suojasi minua täydelliseltä mielen tuholta, se aktivoi mieltä herätyksiin.

Mitä eroa on menettää läheisensä, menettää itsensä, menettää omaisuutensa? Niissä kaikissa menettää turvaa ja luottamusta. Psyyken ja kehon menettämisessä voi joutua luopumaan kaikesta. Niin moni on valmis vannomaan, että suojautumisessa täytyy pitää itsestään huoli. Ympäristöä ei saa syyttää, vaikka se löisi kirveellä päähän koko ajan, vain siksi, että joku pitää saada inhon indikaattoriksi. Kun menettää arvonsa, menettää elämänsä. Silloin ei auta kliseet. Riippumatta siitä, elääkö hyvin ja nuhteellisesti, pahat teot ja asiat osuvat kohdalle, joskus systemaattisen vainon vuoksi. Kohtalon koura ja moralismi ovat pahinta populismia.

Raija