EREHDYKSIÄ MUISTISSA

Lastenkotien lasten kokemuksia on nyt kartoitettu tutkimusmenetelmin. Karu totuus paljastaa, että heitä on kohdeltu väkivaltaisesti ja alistaen. Julmuus ei jää vain näihin menneisiin aikoihin, vaan käytänteitä löytyy myös tästä päivästä. Kenenkään kokemusta ei tule vähätellä, useimmin muisti kertoo totuuden, mutta ei aina.

Vähän yli viisikymppisenä päätin ottaa selvää omasta varhaislapsuudesta kummitädiltäni. Joitakin asioita siellä oli toisin kuin olin uskonut, tai muistini kertoi sen mitä minulle oli kerrottu, kun lapsen ei katsottu kestävän totuutta. Hauskoja muistoja tuli esiin. Kysyin, oliko meillä todella valkoinen ja musta kana, vai oliko muistiini jäänyt laulun sanat, no olihan ne olleet.

Joku aika sitten jo nelikymppinen poikani kertoi, että olisin hakannut heitä lapsena. Olen ehdottomasti nollatoleranssin ihminen väkivallan suhteen. Ihmettelin asiaa pojalleni, ja sitten muistin, että nuorin lapsistani itki menehtymiseen asti, eli ei ottanut henkeä itkunsa kanssa ja alkoi sinertyä. Silloin vanhan tavan mukaan taputtelin selkään, että hän alkaisi hengittää. Tämä oli jäänyt pelottavana pojan mieleen. Onneksi asia tuli korjattua.

Olen tavannut muutaman lapsen, jotka ovat itkussaan menehtymisen partaalla. Kun happea ei oteta, iho alkaa sinertää. Tämä itkemisen tuska nousi esiin lapsessani, kun hän joutui kolmen vuoden iässä perhepäivähoitoon. Se oli hänelle järkytys, olihan hän ollut kotona turvallisesti äitinsä kanssa. Kun hain ensimmäisenä päivänä hänet hoidosta, hän oli kasvoiltaan järkyttynyt, turvallisuus oli murtunut. Hän otti sylissäni kasvoni käsiensä varaan ja katsoi silmiini viitisen minuuttia, ennen kuin uskalsi rentoutua. Silmät olivat sielun kokemuksen peili, luottamuksen mittari. No, jatko sujui sitten ihan hyvin, mutta siitä jäi useaksi vuodeksi menehtymisen itku tunteisiin, mikä sitten onneksi katosi myöhemmin.

Lapsuuden muistot ovat osin mielikuvituksen synnyttämiä, mutta useimmiten juuri rankat kokemukset jäävät todellisina mieleen.

Raija