MIELEN VARIAATIOSSA

Joku kirjoittaa twiitissään, kuinka voimme olla vapaita mielemme osalta, ja tulla sitä kautta terveeksi, luoden suunnattomasti merkityksiä elämään ja rikastuttaen kokemuksiamme. Joskus on niin, että mieli on kuin ohut oksa runkonsa kyljessä, joka luo silmuja, mutta kasvaa kituen. Eräässä yhteisössä tapaamme säännöllisesti porukalla. Käymme läpi elämää ja kerromme näkemyksiämme. Yksi ryhmän jäsenestä on erityisen puhelias, hän on hyvin hätääntynyt, jos ei puhu, suorastaan levoton, jos muut puhuvat.

Jo muutamia vuosia tunnettuamme, kysyin yhden purkauksen jälkeen, oliko hänellä suruja. Hän suuttui kysymyksestäni niin, että oli puoli vuotta puhumatta minulle. Sen jälkeen meni muutama vuosi ja jälleen olimme puheväleissä. Kirjoittelimme sähköpostitse ja kerroimme kuulumisia. Nyt kiitin häntä ihanasta kirjeestä. Mutta hän suuttuikin siitä niin, että nyt on taas välirikko.

Miten ymmärtää tuon ihmisen suuttumuksia? Miksi hän ei suonut itselleen iloa siitä, että kysyin häneltä suruista ja ihailin häntä kirjeestään. Se pieni sisäinen lapsi, jonka kokemukset ovat tulleet hylätyiksi vanhempien taholta, ovat nyt hänen vanhemman roolissa tuomarina vielä seitsemänkymmenen vuoden iässä. Hän ei anna armoa sisäiselle lapselleen, niin kuin eivät antaneet hänen vanhempansa hänen kokemuksilleen. Nyt hän on tuomari, eli kokee toiset ja itsensä nk. vanhemman roolissa. Hänen ylitsevuotava puhetulvansa yhteisissä tilaisuuksissa kertoo hänen lapsiminänsä olotilasta, hän kokee, ettei häntä kuunnella, hän huutaa kokemuksensa julki. Hän kohtaa minussa omat vanhempansa, jotka hylkäsivät hänen positiiviset ja negatiiviset tunteensa, joita ei arvostettu eikä kuultu. Olen peili hänen vanhempiensa teoista, sallimuksista joita sai tai ei kokea. Seitsemänkymmentä vuotta sitten lasta ei arvostettu, mutta silti hän kertoo ihanasta lapsuudesta, siitä, minkä hän on luonut mielikuvissaan.

Silloin kun tunne-elämä ei ole vielä avautunut mielen kokemuksiin, se ei rikastuta kokemuksia, vaan rajaa, estää ja tuo vihan sekä suuttumuksen tunteita ihan ventovieraitakin kohtaan, jotka sattumoisin sanovat jotakin. Mielestään suljetut ihmiset eivät kuule ja näe niin kuin tapahtuu, eivätkä suhteuta määrällisesti tapahtumia kohtuullisuuteen, eivätkä tutki itsessään kokemuksen syitä. Heille reaktiot synnyttävät mielen heijastuksia, jotka tulevat menneisyydestä. Yhtä lailla ne voivat tulla joillekin tulevaisuuden peloista, kovasta kohtelusta, tai arvottomasta olosta. Mieli ei aina ole rikastuttaja, se voi olla vasta matkalla vapauteen vanhuudessa.

Raija