ELÄMÄÄ KAUNIIMPAA

Ensi sunnuntaina vietämme jälleen äitienpäivää. Lapseni tulevat luokseni, syömme jotain hyvää ja olemme ikään kuin sunnuntaivärssyn kauniimpia. Luja äitilapsi suhde antaa mahdollisuuden olla lempeästi lujempi ja löytää sieltä sellainen arvo, mikä lohduttaa kipeinä aikoina, syväluotaus vahvimpaan ihmissuhteeseen. Tuo suhde, mikä voi mennä täysin karillekin, ja minkä voi myös isä antaa.

Tottelevaisuuskulttuurissa, jossa vanhemmat ovat auktoriteetteja, ja lapset kuuliaisia, törmää usein sanontaan, että lasten täytyy kunnioittaa vanhempiaan, ikään kuin käskettynä, mikä on osin totta ja sitä tarvitaan muistutuksena, mutta ei liiallisesti. Alkujaan tuo kunnioitus syntyy lasten ja vanhempien välille ensin vanhemman kunnioituksesta lastaan kohtaan. Se on aidointa välittämistä, kuulemista ja näkemistä. Sen voi tavoittaa katseesta, sen avoimuudesta ja kirkkaudesta. Sen voi aistia eri tavoin kuin katseen, jossa on vuoria välissä. Se viattomuus on ensin lapsen turmeltumattomassa mielessä, johon vanhempi herkistyy.

Kunnioittamisen kyky syntyy, kun on ensin kokenut itse kunnioittamista, silloin ihminen kertoo avoimesti ja rehellisesti niistä tunteista, joita kohtaa, niistä asioista, jotka askarruttavat mieltä. Ei ole rehellisen syytä se, että joku käyttää viattomuutta hyväksi, se on hyväksikäyttäjän vastuuta.

Kunnioittamisen kyky vanhemmilla tarkoittaa sitä, että he aikuisina ovat arvostettuja ja kunnioitettuja yhteisön ja yhteiskunnan silmissä.  Tällöin arvottomuus ei ole noussut sähköiseksi impulssiksi katseen viestiin, jossa ristiriita näkyy halussa ja tahdossa, kun on erilainen kuin itse arvostaisi. Sillä omia arvoja vastaan ihminen ei voi elää, se kuluttaa sielun ja turmelee ihmisyyden. Tuo kunnioittamisen ja välittämisen kyky on tärkeimpiä oppimisen asioita, ehkä enemmän kuin monet sanakielen versiot, sillä sen kauaskantoiset vaikutukset vyöryvät kaikkiin ihmissuhteisiin.

Tänä äitienpäivänä erityisesti suuri kunnioitukseni niille äideille, jotka yhteiskunta halveksui vaitioloon, joiden perheet joutuivat kokemaan häpeän taakan, joista lapset joutuivat sen kokemaan selittämättöminä ahdistuksen punoksina, tiedostamatonta arvottomuuden tuskaa. Nämä perheet, joita Suomessakin on tuhansia, olivat suurperheet. Muistan äidin, joka sanoi, että hän olisi mielihyvin ottanut sterilisaation raskauksien helpotukseen, mutta kun se tuli häpäisemällä, hän kieltäytyi. Laki oli sellainen, että vain mielisairaille annettiin sterilisaatio, ja lääkäri kirjoitti suurperheiden äidit mielisairaiksi. Tämä oli luokittelu, mikä on alkujaan tullut kansallissosialismin aatteista. Siellä ne diagnoosit papereissa kukoistavat perintötekijöinä vielä lapsille.

Siellä saloseuduilla kuusikymmentä luvulla ei ollut lääkäreitä, ei kulkuneuvoja, ei rahaa, jolla ehkäisyä olisi saatu. Monet äidit olivat tämän yhteiskunnan taholta tulevan tunkeutumisen kohde, suurperheet, joita lapsuuden kotiseudullani oli useita kymmeniä. Mielisairaan leima oli heidän perhettä traumatisoiva teko, jonka yhteiskunta järjesti, aikana jolloin äidit uskoivat, että se oli Jumalan rangaistus. Järjestäjänä kunta, joka ei halunnut tukea perheitä ruokakupongeilla.

Tänä päivänä yhä enemmän on ongelmaksi noussut jälleen se, ettei yhteiskunta arvosta äitiyttä. Toki se voi mennä pieleen ja erityisesti silloin, kun äiti on halveksittu. Mutta sitä elämänlankaa, jonka kunnioituksen myötä voi antaa lapselleen, ei voita mikään arvo, se on syvintä oppia elämästä.

Raija