RIKKINÄISENÄ

Olen miettinyt pääni puhki sitä, miten saisi ympäristön ymmärtämään mielen murtumisen tapahtumaa sen kokijan näkökulmasta. Kuitenkin näyttää siltä, että ympäristö näkee vain sen ulkoisen kuoren, joka rakoilee särkyneestä ja rikkinäisestä muille. Olo rikkinäisenä on kuin kananmuna, mikä alkaa säröillä osasiksi, ja näihin rakosiin hukkuu muistista pois tapahtumat. Muistan pakkoavioliitostani vain asuntojen rakenteet, ja ensimmäisten vuosien ajalta en mitään. Miten sitä sitten työstäisi, vai onko aika kuitenkin armollisempi, kun on antanut unohtaa?

Kun tätä kananmunaa, muistia yrittää jälkeenpäin koota yhteen, muistilokerosta ei löydy mitään otettavaa. Iän myötä kyky kokonaisuuden kartoitukseen paranee. Jokseenkin on tullut vain selväksi, että ympäröivä todellisuus on ollut niin totaalisesti toisenlainen kuin on itse ihaillut, että sen on vain torjunut kauhun valloittaessa mielen. Mieleni ei koskaan pystynyt hyväksymään väkivaltaa.

Kun on jatkuvien halveksunnan ja rankaisujen alaisuudessa, ei sieltä pääse ylös vaikka kuinka yrittäisi. Luin juuri Aira Samulinin elämänkerran, jossa hän puhuu väkivallan alla olemisesta, kuinka kapeaksi elämä muodostuukaan, ei hän näe mitään toivoa, ei uskalla, eikä jaksa pelon ja uhkien alla. Ja hän on todella vahva ja rohkea nainen, ei kysymys voi olla itsetunnon heikkoudesta. Hän sanookin, jossain lauseessa, elää ”tässä ja nyt”, niin pakotetusti. Miten siitä voi nauttia kun koko historian pelko mielessä ajaa kauhuun ja pakoon? Väkivaltaan tottuu, sitä ei huomaa, että se on epänormaalia.

Luin aamulla erään alkoholistin parantumistarinaa. Kuinka hän käy läpi syyllisyyttään ja tekojaan, joita kaikkia ei voi edes enää anteeksi pyytää kuolleilta?  Kaikkein raskaimpina koen ne syytökset, jossa ei juuri ole edes rikosta tehnyt ja pitäisi pyytää anteeksi. Tämä asetelma asettaa toisen yläpuolelle, kaikki teot on rikokseen tuomittuja. Kysyin eräältä ystävältäni joskus hänen rajun mielen purkauksen yhteydessä, oliko hänellä suruja. Hän pani poikki ystävyytemme.

Kirjoitin pieneen paikalliseen lehteen nimimerkillä sosiaalitoimen eriarvoisista palkoista eri toimipisteissä, jossa toisesta maksettiin jo koulutetulle heikompaa palkkaa ja toisessa kouluttamattomalle merkittävästi korkeampaa. Sosiaalitoimi painosti työntekijöitä paljastamaan, onko joku tuttu tämän kirjoittanut. Ja nuori opiskelija paljasti hätääntyneenä, että hänen tuttunsa. Perhe sulki ovensa minulle tapauksen jälkeen, syyttäen ettei tuollaisia sovi kirjoitella.

Jatkuva itsensä syyttely ja riivaaminen tekevät elämästä helvettiä, anteeksi pitäisi antaa itselle, mutta mitä jos koko elämä ja olemassaolo ovat anteeksipyytämisen jatkuva kierre. Tunne-elämäkin on helppo selvittää verrattuna siihen, että kauhu ja häpeä ajaa muistia koko ajan säröille. Kiusattuna, syytettynä ja hylättynä olen suuttunut ja purkanut pahan oloni, antanut tuutin täydeltä takaisin. Sen jälkeen olen saanut olla yksin, mitään ei olisi saanut sanoa. Suomalainen kulttuuri on tottelevaisuuden kulttuuria erityisesti moraalin suhteen. Jos joku nuhtelee, sitä pidetään ehdottomasti oikeana, ja siitä saa rangaista ja ihminen ei saa puolustaa. Hän ei saa reagoida kiusaamisen ja alistamiseen.

Raija