PELON PEITTÄMÄT

Maailma makaa mielikuvien varassa, niihin nojataan, ja ne ovat totuuden synonyymeina, mutta yhtäkaikki, niiden taakse kätkeytyy viheliäinen maailma, jossa kärsijöinä usein ovat viattomat. Ongelmallisinta on se, että monet ammatti-ihmiset uskovat näihin vääristyneisiin mielikuviin ja ovat mukana syrjittyjen uhraamisessa.

Problematiikan ydin näyttäisi yksipuolisesti tarkasteltuna olevan tunteensiirrossa eli ammattikielellä transferenssista. Yksilö siirtää tunnekokemuksensa toiseen, erityisesti lapsuudesta tulevat kokemukset. Freud rakensi tunteensiirrosta teorian, mikä todistaisi tyttären ihastumisen isäänsä, ja pojan äitiinsä seksuaalisen virityksen lumoissa. Itse en ole kokenut tällaista isäni suhteen, vaan kunnioitus ja tottelu olivat sanallisessa kontekstissa.

Taustalla on myös ikiaikaiset uskomukset, myytti Narkissoksesta ja Oidipuksesta, joihin kansa uskoi kuin puujumalaan. Narkissos rakastui itseensä, mutta tarkemmin ajateltuna pelikuvaansa, joka oli heijastus. Oidipus nai äitinsä ja tappoi isänsä kateuden ja intohimon ajamana tietämättään, eli tunne tuli tiedostamattomasta.

Piispa Kari Mäkinen puhui joulun jälkeen vaietuista asioista, niistä, jotka eivät näy ulospäin, jotka salataan, ja joissa häpeällä kuristetaan toisia hengiltä sulkien pois ryhmästä, syyllistämällä.

Ongelmien analyysit ovat kietoutuneet liiallisesti henkilöihin persoonallisuuden valossa, kun sen juuret voivat olla väkivallassa. Väkivalta on se, mikä salataan. Jouduin päiväkodeissa vainottujen listalle, kun puutuin väkivaltaan. Minun persoonasta etsittiin vikaa, ja olihan se minussa, minä oireilin, kun väkivaltaa esiintyi ja hyväksyttiin. Kehoni käpristeli, ja se on mielenterveyshäiriö, ei sentään saa reagoida, jos tapetaan ihminen. Yhdessä tapauksessa vaadin palaveria, kun lapsi söi huolimattoman valvonnan vuoksi kiellettyä ruoka-ainetta, ja meni anafylaktiseen shokkiin. Hengenmeno oli lähellä, mutta ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ei haluttu ryhtyä.

Nuo edellä mainitut myytit ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi ja vanhempia on syytetty kohtuuttomasti. Ja mikä pahinta, syyttömiä vanhempia, jotka ovat voineet tehdä jonkin pienen virheen, mutta väkivalta on ollut muualla, esim. luokkakaverissa. Lapsi on tuonut esiin peiteltynä väkivallan vanhemman pienestä suuttumuksesta, kun ei ole uskaltanut kertoa väkivallasta koulussa. Totta on myös se, että perheessä toinen tai kumpikin vanhempi voi harrastaa väkivaltaa, ja syytön toinen joutuu ahdistuksen ja syyllisyyden todistuskappaleeksi, usein se turvallinen.

Tunteen siirtoa tapahtuu, mutta se ei aina ole varsinainen villakoiran ydin, vaan väkivalta, johon pitää puuttua. Kun tavan pulliaiset ja ammatti-ihmisetkin ymmärtävät satunnaiset suuttumukset totuudeksi, ja näkevät kokonaisuuden niiden kautta, ja nimeävät sen persoonallisuushäiriöksi, on kysymys uhraamisesta, ei ammattiosaamisesta. Jotkut lääkärit syyllistyvät vieläkin tähän ja eivät ymmärrä psyyken peilaamista ja peittelyä, vaan kumartavat yhteisövaltaa, joksi se lopulta muuttuu mielipiteiden kautta.

Suuri määrä ihmisiä joutuu mielenterveydestään lomalle, juuri näiden ongelmien vuoksi. Hajalle revityt psyyket eivät saa apua, koska väkivaltaa ja huonoa kohtelua ei haluta tunnustaa. Itse asiassa pitäisi uskaltaa myös kyseenalaistaa transfer, sillä kaikkea ei voi laittaa tunteiden piikkiin. Väkivalta itsessään aiheuttaa kauhua ja se tunkeutuu käytökseen pelkona, mikä hajottaa psyykeä, eikä kaikkea tarvitse psykologisoida persoonallisuushäiriöksi.

Raija