ERIARVOISTAVA LAPSUUS

Kolmekymmentäviisi vuotta päiväkotiuraa tehneenä kerkesin nähdä ja havainnoida aika paljon. Monessa asiassa on menty huimasti eteenpäin, mutta moni asia on jäänyt kehnosti vallitsevien arvojen taakse, jättäen lapsen herkimmillään olevat kehitysvaiheet huomiotta ja taka-alalle.

Suomessa on paljon kiusaamista kouluissa ja katson sen taustalla olevan negatiiviset tunteet, jotka tulevat niin kotoa kuin päiväkodistakin, koska niille luodaan kasvualusta. Lapsi ei tarvitse negatiivisia tunteita kehitykseensä, ne luovat perusteetonta kilpailua, ja hinta on kova. Kilpailua saisi tulla vasta ylä-asteella kouluun. Lapsi jää tunteiden armoille ymmärtämättä, että muutakin mahdollisuutta on olemassa. Empatian kokemus on myös mahdollista, jos siihen luodaan edellytykset hyvässä hoivassa, saaden ensin vanhemmilta itselleen, mutta myös niitä on tutkittu olevan myötäsyntyisesti lapsella toiseen lapseen.

Pari esimerkkiä siitä, missä lapsen leikeissä tulee esiin kateutta. Leikki on kaikkein luonnollisin tapa oppia monia asioita tunteista kieleen, se on synnynnäistä. Päiväkodeissa on useimmissa tapana pitää lelupäivää. Jotkut lapset muistivat sen, jotkut eivät. Seurasin parin viisi vuotiaan omia leluja, jotka olivat erittäin kalliita, ja niissä oli monia eri osia. Niiden hallitsemiseen ja esittelyyn meni lapsen leikkituokio tyystin, ja he usein jäivät vaille leikkikaveria, kun keskittyminen leluun vei kaiken huomion. Toiset lapset alkoivat myös vältellä kalliin lelun omistajaa. Se synnytti kateutta ja kiusaamista.

Lapsi leikkii varsinaisesti aluksi nk. yksin mielikuvillaan, ja harjoittelee vuorovaikutusta leikeissään. n. 2 – 4 vuoden iässä on vuorovaikutuksen esiaste. Lapsi synnyttää vuorovaikutteisia mielikuvia, ”tämä menee tuonne, tämä ottaa” jne. Ennen tätä vaihetta on esinevaihe, jossa kokemus on jäsentymätön, esine on yhtä lailla kokeva kuin lapsi itse.

Viimeisten vuosien ehkä puhutuin aihe on ollut lasten liikunta. Terve lapsi liikkuu kyllä riittävästi ilman liiallista ohjaamista, se on monipuolisempaa kuin ohjattu, ja rasittaa lihaksia monin verroin paremmin. Innostus ja voima tulevat lapsen sisäisestä maailmasta mielikuvien yllyttämänä. En koskaan tavannut lasta, joka olisi liikkunut vähän. Mutta fyysispainotteinen lapsikuva orientoi liikunnallisia leikkejä ohjauksessa. Eräs lähihoitaja, joka oli kilpahiihtäjä, laittoi kertakäyttöiset lautaset kiinni vuoden ikäisille lapsille jalkoihin ja hiihdätti. Voi sitä lasten surua, kun juuri kävelemään oppineena vietiin jalat alta.

Puhekieli poikkesi suuresti eri lapsilla, johon on varmasti monta erilaista syytä. Karkeasti jaotellen olivat jakavat ja komentavat tyylit. Toiset kyseli ja kertoi kokemuksistaan,( 3-5v), toiset arvostelivat toisen sanomaa/ilmaisua, oliko se oikein vai väärin ja vaativat parempaa. Ikään kuin kahteen jakautuneena, johtajatyypit ja alamaiset. Uskon tämän johtuvan perheiden puhetyylistä kotona. Toisessa jaetaan kokemuksia, toisessa odotetaan yhä enemmän ja enemmän, jolloin vaatimukset siirtyivät odotuksina toisiin lapsiin. Tämäkin aiheutti kiusaamista ja kateutta, vaikka eivät lapset sitä tiedostaneet.

Vain harvoissa päiväkodeissa oli ja on tiedostavaa ja sisältöjä analysoivaa kehittämistä. Suurimmaksi osaksi mennään mutu- tuntumalla. Varhaiskasvatus ei ole pelkästään positiivista, vaikka hyvää suuntaan ollaankin menossa.

Raija