NE IHANAT VÄVYT JA MINIÄT

Kun lapset on naimakelpoisia, ne alkavat esitellä puolisoehdokkaitaan. Sitten niihin tykästyy tai ei, useimmiten kyllä. Ja hetken kuluttua yllättäen suhde päättyy. Itse jäin kaipaamaan miniää pitkään ja suhteemme jatkui kauan vielä eron jälkeen. Ehdokkaisiin kiintyy, kuten muihinkin perheen jäseniin, se on luonnollista.

Minulle perheen perustaminen tuli jotensakin kuin ehdottomana totuutena, mitä se ei suinkaan kaikille ole. Nykyisin kuulee yhä useammin, kuinka perhesiteet löystyvät, erotaan ja unohdetaan saman tien. Siihen tulee olla oikeus, väkisin maattu ei tule onnistumaan. Liian moni joutuu unohtamaan nykyään perheen perustamisen taloudellisista syistä.

Yksi ehkä surullisin este perheen perustamiseen on ollut isättömän pojan sitoutumiskammo. Ikään kuin identiteettiä ei ole muodostunut isyyteen tai aviopuolisona olemiseen tai siihen on jopa voinut muodostua kammo, kun isä on ollut alkoholisti. Jo pelkkä isän rooli on muodostunut kuin tyhjäksi, sitä ei ole, sitä voi pelätä, tai se tuo niin epämiellyttäviä muistoja, että sen torjuu. Pari tällaista tapausta on osunut matkani varrelle.

Roolit eivät avaudu helposti, niihin ei voi pakottaa. Roolin ottaminen kestää pitkään monilla, teatterissa harjoitellaan usein melkein vuosi, että rooli voi sisäistyä kokemuksena, ja siihen voi eläytyä.

Tuo identiteetti, pysyvyys kokemuksessa ja minuudessa ui meihin kuin kala. Silloin tuntee olevansa kotona, ja asiat käy luontaisesti. Malleja omaksutaan, otetaan itselle sopiva ja hylätään se, mikä tuntuu pahalta. Roolin ottamisessa pitää olla vapaus. Pakkoroolit synnyttää ahdistusta ja vihaa. Avioliitot murtuvat, jos toisella on valtaa toiseen eikä itsemääräytyminen onnistu. Moni avioliitto tuhoutuu, jos toisella on valtaa toiseen nähden. Kunnioitus toista kohtaan on vahvin sitoja, vapaus ja avoimuus, jossa osapuolilla on oikeus omaan identiteettiin.

Mutta totuuden löytyminen on kuin pihtisynnytystä, sitä ei saa millään irtoamaan.

Raija