sunnuntai 9. elokuuta 2015
SYYTTÖMÄN HÄPEÄ
Muutama vuosikymmen sitten opettajani neuvoi, kuinka minun olisi opittava käyttäytymään niin, etten pelkäisi eikä kehossani näkyvä häpeä tulisi esiin, sillä se sai epäilevät tuomaat liikkeelle, ja tuomitsijat terävöittämään katseensa. Tämä on keskeisin syy ympäristön luuloista ja epäilystä syrjiä mielenterveysongelmaisia. Se on kuin rehellisyyden mittari, se on se jolla korvat heiluu, valehtelee, on tunnettu suomalainen sanonta.
Kaikista viisauksista huolimatta kehoni oli kärventynyt ja häpeä rynni pinnalle. Pelkäsin mielipiteitä, ajatuksia ja tunteita. Persoonallisuuden häiriöissä, jossa mielenterveys murtuu, ei ole kysymys samanlaisista oireista. Raiskaus aiheutti niin voimakkaan häpeän, vapinan ja levottomuuden kehoon, ettei siitä päässyt eroon millään neuvoilla.
Vasta vuosikymmenen jälkeen olin valmis kestämään puhetta raiskauksista, väkivallasta ja vihasta. Tunteet nousivat pintaan pelkästä puheesta, ne häpäisyt ja epäluulot, jotka olin saanut kokea ympäristön taholta, synnyttivät syyllisyyttä niin kuin ympäristö oli tuonut ne esille. Ne syyttömänä syyllisyydet ja häpeät nousivat ihon pinnalle tunteiden vyöryttyä kokemuksesta, jonka olin saanut kokea ympäristön taholta pilkan aikana, kun syytettiin teosta, jota en ollut tehnyt. Joskus vaan tuntuu, ettei näitä asioita kokematon ymmärrä häpeän suuria vaikutuksia. Sittemmin neuvon antanut opettaja on ansiokkaasti hoitanut raiskaajia, mutta uhrin asema oli hänelle outo. Raiskaajat ovat oman tahtonsa toteuttajia, uhrit eivät halua eivätkä tahdo väkivaltaa, johon ympäristö vaatii.
Muistan, kuinka en kestänyt mennä vertaistukiryhmään, sillä pelkäsin joukon tuomioita, kuinka en uskaltanut mennä psykoanaalyytikon sohvalle, kun pelkäsin hänen vääristävän kertomani. Eihän se analyytikon syy ollut, ettei minua oltu kuunneltu aiemmin, mutta pelko oli niin vahvasti läsnä, ettei uskaltanut tehdä valintaa, jossa olisi taas altistunut häpeään, muiden vallan alle. Niin moni neuvoi, että puolustaudu, ja niin teinkin, mutta se ei auttanut, asenne oli vinoutunut ja se asenne kuljetettiin mielipiteiden avulla yhteisössä työntekijöiltä toiselle.
Mielenterveysongelmia on monelaisia. Väkivallasta ja huonosta kohtelusta murtunut jää usein näiden muiden ongelmien kantajiksi. Uhrin kokemuksia ei ymmärretä. Kovin on vaikea ymmärtää, ettei kohtelua osata huomioida mielenterveystyössä. Minulle se aiheutti tunteiden jatkuvan purkautumisen, kun epäilyt oli joka päiväisiä. Niitä ylläpidettiin johtamalla työntekijöitä harhaan väärällä tiedolla.
Onhan se aika rankkaa, kun joutuu pakenenmaan ihmisiä, etteivät ne murentaisi mieltä. Tässä kohtaa usein kuvitellaan, että ihmisellä on heikko itsetunto. Minulla on aina ollut vahva itsetunto, johtuen hyvästä varhaislapsuudesta. Kaltoin kohtelussa viedään ihmiseltä itsemääräämisoikeus, ja pidetään ympäristön vallalla pois. Kun ei voi mitään itsemäärätä, ei mielikään ole aktiivinen, vaan kuljeskelee tarpettomana minne sattuu.
Onni on ollut se, että tuo trauma on tullut ulos. Se on tullut, vaikka sitä ei ole mitenkään aktivoitu. Kauan se oli muistin tavoittamattomissa, olisin sen käsitellyt heti tapahtuman jälkeen, mutta ympäristö ei halunnut. Olisin halunnut kuulla tarinoita, joihin olisin voinut peilata ensin kokemaani. Kun häpeää oli kasattu kehooni yltiöpäin, silloin alkoi pelko voittaa olotilaa. Lapsuudessa olin oppinut rehellisyyden, mutta sitä ei suotu, ensin peitettin häpeällä joukkovoimin, ja sitten olin liian särkynyt kertomaan, pelkäsin liikaa tuomioita.
Minä en kannata demokratiaa, jossa joukkovoimalla tehdään tuhoa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti