sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
POSITIIVINEN JA POSITIIVINEN
Positiivisuus on usein toivottua käyttäytymistä. Sitä itsekin toivon, mutta haluan nähdä myös elämän todellisuutta. Positiivisuuden oppiminen ei ole helppoa, se ei aina tule syntymälahjaksi. Positivismi on tieteen suunta, jonka avulla uskotaan maailman parantuvan luonnontieteiden voimin.
Muistan kauden elämässäni, jossa uskoin hyvään ja näin asioita kauniina, olin oppinut ratkomaan asioita, uskoin ihmisen hyvään ja halusin tehdä hyvää, pääsääntöisesti sopimalla ja vuorovaikutuksen keinoin. Luotin ihmisiin ja halusin heille hyvää. Ilkeys tuli kuitenkin elämääni ja sain kokea toisen ihmisen julmuuden, vallan käytön, jolla tuhoa saatiin aikaan. Sen jälkeen alkoi tulla pahoja ajatuksia mieleeni. Viaton usko rakkauteen kuoli. Jossakin vaiheessa halusin kuulla vain kaunista, sillä mielen kipu ei kestänyt todellisuutta.
Jokseenkin olen ollut mielestä vapaa pitkään. Jostakin sellaisesta mielestä, joka synnytti ahdistusta, masennusta ja toivottomuutta. Olen ollut mielestä vapaa, sen orjuuttavasta voimasta olotilaani, mielialaani. Tämä vapaus on ehkä merkittävintä elämässä, saa muodostaa vapaasti näkemyksiä. Se on vaatinut maailmasta irtaantumista, yksinäisyydessä olemista, kuin vapaa filosofi, jollaista elämä ei todellisuudessa ole. Ihmisen tarve pahuuteen on väistämätöntä, mutta se luodaan vallan avulla. Face to face tilanteessa ihmiset eivät ole niin pahoja kuin salassa ja selän takana.
Mielen positiviivisuus saattaa viedä maanisuuteen, jossa aistimukset himoavat aina ja aina lisää mielihyvää. Jos sille altistaa elämänsä, se vie koko elämän. Lisäksi sen kääntöpuolena on depdessiivisyys, joka voi suistaa kuoleman kuiluun.
Ikään kuin vapaan positiivisuuden ainekset on lapsuuden viattomuudessa, uskossa vaikutuksen mahdollisuuteen, luottamuksessa toiseen ihmiseen, vilpittömyydessä ja innostuksessa. Intohimokin alkaa olla jo syvälle juurtunut tunnekuohu, jossa on riippuvuutta. Aikuisuuteen näyttäisi kuuluvan pahuus, muiden voittaminen hinnalla millä hyvänsä, vilpittömän lapsen tuhoaminen. Lapsuuteni oli niin vahvasti ja ihanasti sanakielikeskeinen, että sen voimaan uskoin pitkään. Pahuuden voimien valta tuhoaa paljon, siitä ei seuraa hyvää. Onko intohimokin tunnetilan jälkivoimaa ja voittamisen ajamaa? Vastoinkäymisiä ja pelkoja täytyykin voittaa kohtuudella ketään uhraamatta, mutta olisiko vapaa kilpailu enemmän opittua ratkomistaitoa, tiedon hyväksi käyttöä, kuin intohimoa.
Voimme oppia käyttämään sanakieltä kauniisti, myötäeläen ja toiset huomioiden. Se lienee mallioppimista parhaimmillaan. Valta liittyy paljolti asemaan, yksilön despotismiin. Joukkovalta on monen tuhon taustalla. Ehkä on kuitenkin parasta uskoa siihen vilpittömään lapseen nähden todellisesti ja avoimesti, niin kuin pieni lapsi uskoo.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti