lauantai 28. maaliskuuta 2015

ELÄMÄN VALSSIT HURMOKSESSA


Nyt kyllä alan kirjoittaa vain siksi, että ei ole muuta tekemistä. Takaraivossa on pyörinyt ajatus hurmoksesta, josta toivon osaavani sanoa jotakin. Elämästä ylipäätänsä on jos jonkinmoisia ohjeita, elä tässä ja nyt, menneitä ei kannata muistella, unelmia ja tavoitteita kannattaa pitää yllä.

Mitä se hyödyttää ohje, elä tässä ja nyt, jos ei pysty kohtaamaan todellisuutta, elää tulevaisuudessa, hakee hurmiota ja kohtuuttoman hyvää mieltä, eikä ole oppinut menneisyydestä juuri mitään. Luin juuri Hesari artikkelin yliopistojen määrärahojen jakamisperusteista, ne pohjautuvat oppilaiden palautteisiin. Oppiminen ei aina ole hauskaa, mutta ei sen tarvitse olla tylsää puurtamistakaan. Oppi jää paremmin muistiin, jos on motivoitunut, kykenee mustitoimintojen järjestelyyn, tallentamaan ja liittämään vielä todellisuuteen, siinä on usein mielekkyys läsnä.

Nyt vain tuntuu siltä, että kaikki nuo on liibalaabaa. Haluaisin jättää perinnöksi tiedon, jossa ihmiskuva on täysin erilainen kuin tieteessä opetetaan. On olemassa minuuksia, joissa on tahtoa ja halua, minä valitsee, rakentelee ja järjestelee. Mutta on olemassa minuuksia, jossa näitä ei ole. Ne on pelkopohjaisia, jossa kauhu pakottaa olemisen rooliin tietynlaisena, mikä vie muistia ja tuhoaa ajatuksia sekä tunteita. Tämä ihmiskuva on pois tieteestä, joka on kehittynyt ihmisiltä, joilla on valinnan vapaus. Oppimisvaikeuksien valossa haluaisin korostaa tuota pelkopohjaista minää.

Pelkopohjaisessa minuudessa saattaa esiintyä hurmoksellista, yliaistillista ja ulkopäin tarkasteltuna himoitsevaa tahtoa, keho on jännityksestä punoittava. Tosiasiassa huomasin pakkoroolissani, että tuo yliaistillisuus olikin liiallista keskittymistä olemaan ympäristön vaatimusten mukainen, muutoin tuli raippaa. Minuus keskittyy olemiseen, ja yrittää keskittää olonsa kokonaisena pysymiseen, ettei ajatukset hajoaisi, ja tunteet katoaisi. Silloin ei ole valintaa on vain pakonomaisia refleksejä, joissa ei ole päätä eikä häntää, ne on tapoja, jotka on oppinut.

Hurmos syntyy siitä, kun pakonomaisesti menee eteenpäin, aistimukset käy ylikierroksella, yrittää olla mukana joukossa, muistikuvat aktivoituvat ilman että minä nk. valitsee, se toistaa ja pakkovalikoi, mitä eteen sattuu. Maailmaa pitäisi nähdä myös alistettujen minäkuvasta käsin, mitä usein naisten asema on. Tiede on miesvaltainen ja ihmiskuvat sen mukaisia.

Alistetetuilla ja liikaa kontrollia kokeneilla syyllisyys kaivaa ja ahdistaa pitkään, kun on sanonut väärin. En vieläkään ole antanut itselleni anteeksi, kun annoin lääkärin poistaa molluskoita lapseltani ilman puudutusta. Se oli mitä ajattelemattomin teko, minulle joka taistelin joka asiassa väkivaltaa vastaan.

Oppimiskykyiseksi tulemiseen ei ole kuin yksi tie, väkivallattomuus.

Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti