TYHJÄT KATSEET

Helsingissä menee parhaillaan Edvard Munchin näyttely. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa on "Huuto". Tuo kammottava huuto ja tyhjyyden katse on sykähdyttänyt monia. Ei ihme, että näyttelyllä on erittäin vahva vartijakaarti vartioimassa ettei tauluja varastettaisi. Kuka näkee huutoja ihmisten kasvoilla, kuka kuulee valituksen ja vaikerruksen, vai kuljemmeko ohi kadulla kärsijästä. Sen todistavat viime aikaiset tutkimukset, emme kuule, emme näe, torjumme epämiellyttävät asiat, emme ehkä uskalla auttaa.

Kaurismäki on ohjannut elokuvan, " Mies vailla menneisyyttä". Sen karu ja pelkistetty näkemys ihmisten ilmeissä on kuin huutava ääni korvessa. Se sai maailmalla huomiota, jopa Oskar ehdokkuuden. Kaursimäki kieltäytyi. Lohduttoman ihmisen vuorovaikutuksessa ei veistellä kaunoisia sanoja, taistella urhoisasti eikä vallankaan lähdetä barrikaadeille sanomaa levittämään. Hän on osassaan osaton ja aktiivisuus on poissa.

Meidän kehonkielemme on amerikkalaistunut. Se on siistiä ja miellyttävää enkelten pierua, rahvas on aina ollut median ja kulttuurin takana, ettei brutaalius tarttuisi. Siinä se on auttamisen ydin, miten lähestyä heikkoa/vahvaa/kaunista/rumaa, ja onko kysymys autettavan vai auttajan tarpeesta. Itse olen jokseenkin tullut siihen tulokseen, että auttaja on enemmän tarpeessa, tyrkyttää omaa malliaan. Tottakai määreet on monimutkaisimpia, auttaa halutaan, kun nähdään toisen tuhoavan itseään ja muita, se on inhimillistä. Mutta auttaja voi käyttää valtaansa muokatakseen vain siistiksi kurjan kulkijan. Toivottavasti tämä on menneiden talven lumia ja uudet tuulet alkavat puhaltaa. Hyvä esim. tästä on hoivakotien uudistaminen, joka nyt alkoi A-studion siivittämänä.

Perinteisesti meitä aktivoi mielen osalta taide eri muodoissaan. Syrjäytyneellä ei ole niihin varaa. Perinteisesti myös ajatellaan, että ihmisen on tultava apua hakemaan. Ehkä ongelmaa ei olekaan, jos vain raha riittää ostamaan virikkeitä, hyvinvointipalveluita, ja mielen mannaa. Valitettavasti näen, että ihmisiin yritetään vaikuttaa käskemällä, ja niin ei kukko laula. Mielen herättäminen vaatii erityisosaamista, ja siihen ei haluta panostaa. Yhäkin nuoria opetetaan "elämänhallinnnassa", ruuan laittoa, vaatteiden pesua, liikuntaa jne. mutta jätetään nuoren oma tahto taakse. Tahdottomuus ei kauas kanna, liian moni vaipuu syvemmälle välinpitämättömyyteen. Yhteiskuntakelpoisuus on määritelty auttajien mukaan, juokse, pese, syö ja siivoa, älä kasva ihmiseksi, jolla on omia unelmia, ihmiseksi, joka omalla tavallaan purjehtii elämäniloon.

Auttamisessa ehkä tärkein kysymys on valta. Jos on käynyt 10v. lääkärissä työpaikkakiusaamisen vuoksi ja neuvona on painon  pudotusta, toivo loppuu, eikä vastaan jaksa enää kävellä. Kunnat ja yksityiset antavat auttamistyössään  vain ensiapua. Ihmisen tarpeiden näkeminen on monimutkaisempaa. Oma syvennetty ammattitaitoni on voimaannuttamista. Sitä ei arvosteta, sen olen monta kertaa todennut. Mutta silloin kun vastassa on tyhjät katseet,äänetöntä huutoa, joka lävistää hiljaisuuden ja kauhun lailla kaikki seinät, tarvitaan ammattitaitoa, joka avaa tyhjyyteen kuvia ja sanoja. Auttamistyössä olen niin monet kerrat nähnyt sen, että ammattitaitaja antaa vain ensiapua, ja ongelmia siirretään pois näkyvistä. Ja tämä ei tarkoita sitä, että en arvostaisi ja kunnioittaisi tekijöitä. Kunnioitan heitä, ja toivon heille lisää osaamista, ei osaamista voi vaatia, jos ei ole koulutusta. Yhteiskunnnan tulee arvostaa hyvää ammattitaitoa ja maksaa siitä, eikä etsiä vain halvinta  vaihtoehtoa. Koulutettuja on paljon työttömänä.

Raija