RAKASTUITKO LUUSERIIN?

Rakkaus on yliviljelty ja ylikehuttu voima, jolla parannellaan kaikkea kevyesti. Ylianalysoinnissa on se vaara, että se hävittää mysteerit, joita ihminen tarvitsee elämänsä poluilla valintaan, ratkaisemiseen ja uskomiseen. Ihmisen järki ei riitä kaiken tietämiseen, vaan suurimman osan asioista uskomme.Uskonnoissa on mysteereitä ja symboleita, joiden huumassa kävellään suoraan helvettiin ja/tai taivaaseen. Ne lupaavat paljon, mutta antavat vähän. Itseasiassa ihmisen ajattelun ytimessä on ensin symbolinen hahmo, alkukuva, mikä on epämääräinen, josta monien harjoitusten jälkeen syntyy muistikuva. Psykoanalyysissä tämä alkukuva olisi syntynyt vanhemmista, itse ajattelen sen olevan omaa kehonkuvaa.

Rakastumisessa ei aina välttämättä mennä alkukuvien perässä. Jos alkukuvien perässä mentäisiin, symbolinen hahmo olisi isä tai äiti, joiden ominaisuuksiin olisimme mieltyneet. Kun rakastuminen tapahtuu omien kehonkuvien kautta, emme ole kovin myötäeläviä, rakastumme omaan kehomieleen. Riippuen siitä, minkälainen suhde on ollut vanhempiin, me joko miellymme heidän arvoihin/tapoihin tai jos suhde on ollut vihamielinen, voimme valita myöhemmin vastakkaista. Myönteinen suhde vanhempiin siis luo myös myötäelämisen kykyä, jos vanhemmat aidosti rakastavat lastaan.

Kun se unelmien prinssi tai prinsessa saapuu kohdallemme, usein meitä pyörittää tunteiden huuma, mikä ei ota laantuakseen, vaan vetää mangneetin tavoin puoleensa, sytyttää seksuaalisuuden palamaan ja olemme vietävissä. Voimakkaat tunteet saavat vallan, koska emme ole oppineet tunteiden hallintaa ja saaneet harjoitella niitä riittävästi. Rakastumisessa tapahtuu tunnekaappaus, minuus joutuu häiriöön. Sitä oikeaa tunnehuumaa ei aina tulekaan, jos tunne-elämä on jo tasapainossa. Tämän jälkeen yhdistävänä onkin arvot, ja ilo yhteisyydestä, jossa vapautuneena nautimme toistemme aistimuksista ja ihmisyydestä, elämän rikkaudesta olla ja kasvaa ihmisenä.

Kun tuo tunnekaappaus rakastumisessa on päällä, mieli synnyttää aina ja aina uusia mielikuvia ihastumisen ja toiveiden tynnyristä, niitä, joita toivoimmme vanhemmilta, joita ei huomioitu, ne nousevat pintaan uskossa saada olla oma itsensä, osallistua ja toivoa omalle osalle omanlaista. Mutta vanhemmat haluavat usein juuri toisenlaista, koulutusta ja toimintaa arvostuksíen mukaan.

Luuseri, tuo niin ihana otus, se on juuri sitä, mitä vanhemmat eivät halunneet, siis vastakohta heidän toiveistaan, joista tuli vankila omalle mielelle, kun ei hyväksytty omanan itsenään. Tuo ihastumisen kohde, oma kulta, se saa kantaakseen kaikki toiveet lapsuuden matkalta, ja niillä unelmilla voi kulkea pitkään avioliitossa, ja todellisuudessa rakastaa vain omia unelmiaan. Tunnen erään 70v. joka vieläkin elää näiden unelmien turvin, vaikka mies on helvetillinen roisto.

Vanhemmat voivat luvata paljon, mutta antaa vähän, kuten uskonnotkin. Vaikein yhtälö syntyy siitä, että odotukset ovat liian korkeita lapselle, ja toisaalta puhutaan toista ja tehdään toista.

Rakastaminen on ehkä parasta silloin kun se eletään todeksi totuudessa, jaetaan, päätetään ja unelmoidaan realistisesti. Unelman ja haaveen ero on mielestäni siinä, että haavetta ei voi toteuttaa, unelma voidaan toteuttaa. Sisäisen lapsen tuntemuksiin voi kasvaa eheästi, mikä vie meitä kohti aitoutta, rehellisyyttä ja avoimuutta. Menneisyyden tuntemus on aina tarpeen, että voi tarkastella omia tunteitaan menetysten, toiveiden ja vapautumisen kannalta. Aina voi aloittaa alusta ja toteuttaa unelmia.

Raija